Sodankäynti (Tulen ja Jään Laulu)

From Karriviki

Lakeuden alueella on sodittu aina. Alueen helppokulkuinen maasto ja luontaisten maantieteellisten rajojen vähyys on taannut sen, että Lakeus on ollut sotakenttä useaan otteeseen. Suurtarhan maat ovat rikkaita, joten ryöstelijöitä on aina riittänyt. Muinaisina aikoina Rautasaarten meriruhtinaat ryöstelivät rannikoita ja purjehtivat ylös Manderin jokea, uhaten sisämaan asutuksia. Myöhemmin tulivat valloittajat, joista Aegon Targaryen sai Lakeuden armeijat kukistettua lohikäärmeidensä avulla.

Toisaalta Lakeus on viljavaa ja väkirikasta aluetta, joten Suurtarhalla on ollut kautta historian suuri väestöpohja, josta armeijoita vävätä ja runsaasti viljaa, jolla niitä ruokkia. Niinpä sodan tuulten puhaltaessa Suurtarhan herrat ovat vähintään yhtä usein olleet hyökkääjiä, kuin puolustajiakin. Viimeisimmässä suuressa sodassa Suurtarhan vasallien pääosa taisteli Tragaryenien riveissä ja Suurtarhan ansioksi on laskettava se, että he olivat ainoa taho, jonka onnistui voittaa Robert Baratheonin armeija taistelussa.

Suurehko Tyrellin suvun ratsumiesosasto etenee Lakeuden mailla – by Tomasz Jedruszek. © Fantasy Flight Games
Saaliin kerääminen taistelukentältä on tärkeä osa monien armeijoiden palkkaa

Sodankäynti Suurtarhan mailla

Tyrellin vaakuna

Ratsuväki

Raskas ratsuväki muodostaa useimpien armeijoiden ytimen
Ritareita taistelukentällä - by Tomasz Jedruszek. © Fantasy Flight Games
Dornelaisia ritareita – by Tomasz Jedruszek. © Fantasy Flight Games

Suurtarhan armeijoiden ytimen muodostaa raskas ratsuväki, jota on Lakeuden alueella perinteisesti riittänyt. Lakeuden ratsuväkijoukot tunnetaan erityisesti suurikokoisista ja vahvoista sotahevosista, sekä raskaasti panssaroiduista, peitsiä käyttävistä ritareistaan. Jokainen Suurtarhan vasalli, pieni tai suuri, tuo taistelukentälle vähintään yhden ritarin, mutta useimmat huoneet kykenevät varustamaan kymmeniä ritareita taisteluun. Suurtarhan ratsuväki taistelee tyypillisesti ratsain levy- tai ketjuhaarniskan suojaamina ja peitsiä, sekä miekkoja käyttäen.

Sivun alkuun

Ritarit

Ritarin koulutus alkaa tyypillisesti 7-vuotiaana, jolloin nuori aatelispoika opettelee ratsastamaan, voimistelemaan, miekkailemaan ja taistelemaan ilman aseita. Usein nuori aatelispoika lähetettiin enonsa linnaan koulutettavaksi, jolloin hän oppi myös palvelemaan ja tottelemaan sekä toimimaan kurinalaisesti. Oppilaita kutsuttiin paaseiksi.

Koulutus oli intensiivistä aina 13 vuoden ikään, jolloin poika voitiin nimetä aseenkantajaksi. Tämän jälkeen nuori aseenkantaja seurasi herraansa - tavallisesti isäänsä, setäänsä tai enoaan - taistelukentälle, turnajaisiin ja metsästysretkille sekä huolehti herransa varusteista. Aseenkantajat harjoittelevat tässä vaiheessa yleensä yhdessä toimimaan ryhmänä, sillä raskaan ratsuväen sodankäynti vaatii hyvää yksikönsisäistä ryhmätyötä. Harjoituksen pääpaino on edelleen aseharjoituksella ja fyysisen kunnon ylläpitämisellä, mutta useimmat aseenkantajat tässä vaiheessa opettelevat lukemaan ja kirjoittamaan sekä opettelevat, paitsi aseenkäyttöä, johtamistaitoa, strategiaa ja taktiikkaa, myös musiikkia ja säveltämistä, runoutta, tanssia, muita taiteita sekä tapakulttuuria. Sanotaan, että ritariksi koulutettavan nuorukaisen tulee hallita seitsemän vapaata taitoa, seitsemän hyvettä ja seitsemän ruumiillista valmiutta.

Aseenkantaja voidaan yleensä lyödä ritariksi aikaisintaan 18-vuotiaana, joskin poikkeuksiakin tiedetään. Ennen ritariksilyöntiään aseenkantajan oli osoitettava taitonsa, kelpoisuutensa ja kunniallisuutensa. Ritariksilyönti suoritettiin usein joko taistelukentällä tai turnajaisten yhteydessä. Tässä tilaisuudessa vanhempi ritari ensin löi nuorta aseenkantajaa voimakkaasti mahaan ("viimeinen isku, jonka ritari sai vastaanottaa siihen vastaamatta"), komensi tämän kumartumaan ja kosketti tätä olkapäihin miekan lappeella. Tämän jälkeen ritarin tulee suorittaa yöllinen vartiovuoronsa lähimmässä Septissä, jossa hän valvoo yönsä rukoilleen johdatusta ja suojelusta Seitsemältä sekä vannoo ritarin valansa aamun koittaessa.

Taistelukentällä ritariratsuväki pidetään tyypillisesti taustalla reservissä aina siihen asti, kunnes päätetään antaa viholliselle ratkaiseva isku, joka toteutetaan perinteisen taktiikan mukaisesti raskaan ratsuväen rynnäköllä.

Ritarin aseenkantaja

Kaikilla ritareilla oletetaan olevan aseenkantaja, jonka velvollisuuksiin kuuluu huolehtia herransa varusteista ja avustaa tätä taistelukentällä. Käytännössä mikäli ritari ei ole kyennyt löytämään itselleen soveliasta aseenkantajaa hänen vasalliherransa nimittää jonkun kersanttinsa toimimaan aseenkantajana. Kokenut jalkaväessä pitkään palvellut kersantti saattaa sodan aikana olla hyväkin valinta aseenkantajaksi, mutta turnajaisissa ja rauhan aikana tama järjestely on monestakin syystä huono. Ensinnäkin kersanteilla on 45 vuorokauteen rajoitettu palvelusvelvollisuus, mikä johtaa siihen, että asemies-aseenkantajalla pitäisi maksaa palkkaa mikäli ei halua uutta aseenkantajaa puolentoista kuukauden välein. Toinen ja merkittävästi tärkeämpi syy on se, että aseenkantaja on näyttelyesine, jolla korostetaan omaa asemaa ja luodaan liittolaissuhde aseenkantajan sukuun.

Vapaaratsastajat

Vapaaratsastajiksi kutsutaan ratsusotilaita, joita ei ole lyöty ritareiksi ja joille ei yleensä ole ritarin koulutusta tai aatelisverta. Yleensä heidän varusteensa ovat myös heikommat, kuin ritariratsuväellä, eikä heillä ole samanlaista sosiaalista statusta. He kuitenkin osaavat ratsastaa ja taistella ratsain. Erityisesti niillä alueilla, joilla kasvatetaan paljon hevosia ja ratsastustaito on yleisempää myös alemmissa sosiaaliluokissa vapaaratsastajat saattavat olla isojen maatilojen poikia, jotka palvelevat tietyn ajan vuodessa (tyypillisesti 45 tai 90 päivää) ja ansaitsevat siten talolleen verohelpotuksen. Muualla vapaaratsastajat ovat yleensä palkkasotureita.

Suurtarhan mailla vapaaratsastajat toimivat yleensä ritariratsuväen perässä taisteluun seuraavana keskiraskaana ratsuväkenä, jonka tehtävänä on viimeistellä vihollisen tuhoaminen ritarien rynnäkön murrettua ensin vihollisen rivit. Käytännössä kuitenkin tämän tyyppiset ratsurynnäköt ovat melko harvinaisia, joten vapaaratsastajia saatetaan käyttää vahventamaan jalkaväkeä.

Ratsastavina joukkoina vapaaratsastajat kykenevät liikkumaan usein muuta armeijaa nopeammin, joten sodan aikana marssirivistön etu- ja jälkivartio, sekä vihollisen alueella marssittaessa lähikylien tiedustelu ja tuhoaminen ovat myöskin niitä tehtäviä, joihin vapaaratsastajat yleensä osoitetaan. Tämän takia sodan aikana vapaaratsastajia usein pelätään ja vihataan enemmän, kuin muita vihollisen joukkoja. Pitkään jatkuvissa sodissa kevyesti varustetuista vapaaratsastajista, joilla on vähemmän käyttöä taistelukentällä, on usein muodostettu erillisiä tuhoajajoukkoja ("rappareita"), joiden tehtävänä on tiedustella, ryöstellä ja tuhota vihollisen maaseutua.

Jalkaväki

Keihäsmiehiä taistelussa
Jalkaväkeä leiriytyneenä

Suurtarhan alueella jalkaväki muodostetaan normaalisti kylien vapaista miehistä, jotka ovat sitoutuneet suorittamaan tietyn määrän palkatonta aseellista palvelusta vuosittain tiettyjä verohelpotuksia tai maankäyttöoikeuksia vastaan. Perinteisen sopimuksen mukaan sotilaan on palveltava herraansa aseellisesti 45 vuorokautta kunakin vuonna ilman palkkaa. Jatkuvien sotien vuoksi monesti sopimus määrittää myös sen, että palkallinen palvelusaika on 45 vuorokautta, eli sotilasta ei voida pitää poissa maatilaltaan enempää kuin kolme kuukautta vuodessa. Käytännössä kuitenkin pitkien sotien aikana monet sotilaat ovat tämän 90 vuorokauden täyttyessä joko niin kaukana kotoaan tai heidän kotialueensa on edelleen sotakenttää, jolloin he jatkavat palkallista asepalvelusta palkkasotilaina.

Suurtarhan vasallien jalkaväki taistelee tyypillisesti keihäillä aseistettuna, poikkeuksena itäisten ja eteläisten raja-alueiden jalkaväki, joissa jousimiesten osuus on suurempi. Piiritystaisteluita varten monet huoneet ovat myös ryhtyneet varustamaan pienempiä osastoja varsijousilla.

Sivun alkuun

Varusväki

Linnojen varusväki muodostetaan yleensä linnojen lähialueella asuvien kylien väestä, jotka palvelevat sopimuksen mukaisesti 45 vuorokautta vuodessa linnan vartioväkenä. Tämä on tyypillisesti maatilallisesti paras mahdollinen aseellisen palveluksen muoto sillä palvelusaika on säännöllistä (esimerkiksi viikon aika kerran kahdessa kuussa) eikä näin ollen vaikeuta maanviljelystöitä. Asuessaan linnan lähistöllä ja vastatessaan sen puolustuksesta on heidän perheilleen myös luvassa sodan aikana varma turvapaikka linnan muurien sisältä. Toisaalta koska aateliset tietävät tämän saatetaan varusväeltä vaatia esimerkiksi sitä, että nämä omistavat esimerkiksi ketjupaidan, kypärän ja miekan.

Keihäsmiehet

Keihäsmiehet muodostavat suurimman osan Suurtarhan alueen asevoimista. Tavanomaisesti keihäsmiehet suorittavat vuosittaisesta 45 vuorokauden palvelusvelvoitteensa viikoittaisina sunnuntaipäivän harjoituksina omassa kylässään tai vasalliherransa käskystä esimerkiksi kauppakaravaaneja tai markkinoita vartioiden. Sodan sattuessa he astuvat palvelukseen omine aseineen ja varusteineen, joskin rikas linnanherra saattaa varustaa heitä linnan asepajan ketjupaidoilla, kilvillä ja kypärillä.

Jousimiehet

Jousimiehet ovat yleensä keihäsmiesten tavoin vapaista talonpojista muodostettuja joukkoja. Ërityisesti sotatoimiin paremmin sopivan pitkäjousen käyttö vaatii pitkällistä ja ankaraa harjoittelua, joten tyypillisesti pitkäjousimiehiä löytyy lähinnä sellaisilta mailta, joilla on pitkät perinteet jousella metsästämisestä. Koska jousta ei pidetä kunniallisena ja ritarillisena aseena, vaan sen käyttö yhdistetään usein salametsästäjiin, metsärosvoihin ja pelkureihin ovat pitkäjousimiehet melko harvinainen näky sotakentällä. Joissakin huoneissa joissa on pitkät perinteen jousimiehien käytössä heitä saatetaan arvostaa kuitenkin keihäsmiehiä enemmän. Näiltä alueilta saatetaan jousimiehiä värvätä myös palkkasotureiksi. Tällaisia alueita ovat erityisesti Myrskymaiden Dornen ja Lakeuden puoleiset rajamaat.

Varsijousimiehet

Varsijousimiehet ovat yleensä linnojen varusväkeä tai sodan aikana erityisesti varustettuja jalkaväen miehiä. Koska varsijousta pidetään pitkäjousen tavoin vain sodankäyntiin tarkoitettuna aseena eivät useat linnanherrat halua nähdä niitä muiden, kuin luotetun varusväen käsissä.

Nostoväki

Nostoväeksi kutsutaan sodan aikana palvelukseen kutsuttuja maalaisia, jotka varustetaan linnanherran toimin yleensä vain kypärällä ja keihäällä. Heillä ei ole sopimusta palveluksesta, vaan heidät on käytännössä pakkovärvätty sodan ajaksi joka saattaa käytännössä tarkoittaa mitä tahansa muutamasta viikosta vuosiin. Lukuisa maatiloja on ajautunut vararikkoon pidempien sotien aikana, kun miesväki on värvätty palkatta nostoväen riveihin.

Linnat

Linna on sotilaallinen suojarakennus tai -rakennusryhmä, jonka tärkeimpiä osia ovat muurit ja torni tai tornit. Linnoilla on myös toissijainen merkitys hallitsijoiden asuntoina ja hallinnollisina keskuksina. Tämän vuoksi puolustusrakenteisiin on sijoitettu myös asuin- ja edustustiloja, uskonnollisia ynnä muita rakennuksia kulloisenkin käyttötarkoituksen mukaan. Linna on kuitenkin pääasiassa sotilaallinen puolustusasema. Puolustettavuutta parannetaan mm. muureilla, torneilla ja vallihaudoilla. Linna voi olla erillinen oma rakennus tai rakennuskokonaisuus tai se saattaa liittyä selvästi erottuvana osana kaupunginmuuriin.

Kumpu (eng. Motte ) on maakumpu jonkan päälle linnoitusrakennelma, torni tai talo tehdään. Tornin materiaalina käytettin ensin tyypillisesti puuta myöhemmin kiveä. Motten yhteyteen rakennettiin tyypillisesti myös esilinna. Esilinna on linnoitettu suljettu alue. Tämän tyyppinen piha on tyypillinen linnan piirre ja monissa linnoissa on niitä ainakin yksi. Kummun päällä oleva torni toimi viimeisenä ja parhaana suojapaikkana ja esilinnaan sijoitettiin sinne paremmin mahtuvia toimintoja.

Sakaroidut muurit löytyivät usein ainakin ympärysmuureilta sekä porttitorneista. Sakaroinnilla tarkoitetaan yleisesti järjestelmää, jossa rakennuksen (muuri, torni ym. ) harjalla on ns. lyhyt muuri, jossa sakarat ja aukot vaihtelevat vuorotellen. Tämän tarkoitus on, sekä antaa suojaa puolustajille, että mahdollistaa aseiden käyttö hyökkääjää vastan. Ampuma-aukkoja voi olla sakaroissa tai muualla muurissa. Ampuma-aukon tarkoitus on suojata puolustavaa jousiampujaa pienentämällä osumalle alttiina olevaa pinta-alaa verrattuna tilanteeseen, jossa ampuja olisi näkyvissä sakaroinnin välissä. Muurin ylin osa voi ulottua heiman ulospäin jolloin mahdollistuu erilaisten esineiden ja nesteiden tiputtaminen suojasta suoraan muurin vierällä olevien hyökkääjien päälle. Olkakivien välisessä osassa on usein aukko josta voidaan pudottaa jotain muurin juurella olevien hyökkääjien päälle. Olkakivien ja kivisen puolustuskäytävän sijasta tällainen ulokkeellinen puolustuskäytävä voitiin rakentaa myös kokonaan tai osittain puusta.

Vallihauta on puolustusrakennelmaksi tehty kaivanto. Kaivanto saattaa olla kuiva tai täytetty vedellä. Kaivannon tarkoitus on estää hyökkäystornien lähestyminen sekä tunnelien kaivaminen muurien alle. Suuressa kuivassa ja syvässä vallihaudassa puolustaja saattoi saada sotilaallista etua vastahyökkäyksessä rynnäkköä vastaan esimerkiksi käyttämällä raskasta ratsuväkeä jalkaväkeä vastaan.

Hyökkääjällä on käytössään kaksi taktiikkaa: piiritys ja rynnäkkö. Piiritystilanteessa hyökkäjä pyrki voittoon ehdyttämällä linnan puolustustahdon tai resurssit: tyypillisesti juoman ja ruoan. Tyypillinen tapa puolustuksen murtamiseen rynnäköllä on muurin ylittäminen tikkaiden, köysien tai piiritystornien avulla. Rynnäkön helpottamiseksi tai mahdollistamiseksi muuria pyritään murtamaan heittokoneilla singotuilla ammuksilla tai sortamalla muuri sen alle kaivettuun tunneliin.

Sivun alkuun

Huolto

Marssiosasto saapuu kylään
Ryöstely on usein osa sodankäyntiä

Linnoissa taistellessaan armeijat tukeutuvat linnojen muurien sisällä olevien kauppiaiden ja käsityöläisten palveluihin, mutta heti kun sota siirtyy pois oman linnan alueelta tarvitsee armeija kuormastoa ja joutuu todennäköisesti hankkimaan ruokaa ryöstelemällä maaseutua.

Kuormastot

Marssilla olevaa armeijaa seuraa lähes aina kuormasto, jossa kulkee ruoka- ja juomavaroja, varusteita ja varahevosia. Erittäin tärkeä, ja parhaiten vartioitu, osa kuormastoa on sotakassa, jossa säilytetään kaikkea sitä hopeaa ja kultaa, jota tarvitaan sotilaille maksamiseen ja tarvikkeiden ostamiseen marssin aikana. Kuormastoon lasketaan kuuluvaksi myös aatelisten mukanaan tuomat palvelijat, sepät, eläintenhoitajat, välskärit ja kauppiaat, joiden läsnäolo on välttämätöntä ritariratsuväen ylläpitämiseksi. Kuormaston perässä vaeltavat leiriseuralaiset, jotka muodostavat merkittävän osan muun marssilla olevan armeijan huollosta. Leiriseuralaiset ovat pääosin naisia, jotka saattavat olla jonkun jalkaväen sotilaan tai vapaaratsastajan "sotavaimoja" tai liikenteessä itsenäisinä toimijoina. Vaikka leiriseuralaiset yhdistetäänkin usein seksuaalisiin palveluihin, on heidän läsnäolonsa välttämätöntä armeijan toiminnalle myös muista syistä. Leiriseuralaiset pesevät ja huoltavat vaatteita, keräävät ja valmistavat ruokaa, paimentavat mukana seuraavaa teuraskarjaa, sekä osallistuvat vihollisen maaseudun ja taistelukenttien ryöstelemiseen ja saaliin kuljettamiseen.

Ryöstely

Liikkuva armeija ellä ryöstelemällä. Linnanherran omilla ja tärkeimpien liittolaisten mailla ruoka ja muu sotamateriaali jota kuormasto ja leiriseuralaiset eivät itse valmista ostetaan, mutta usein tähänkin kaupankäyntiin liittyy ryöstön piirteitä: Maalaisilla ei välttämättä olisi varaa myydä ruokavarastojaan, mutta sadan nälkäisen ja raskaasti aseistetun sotilaan saapuminen kylään ei usein anna muuta vaihtoehtoa vaikka sotilaat marssisivatkin ystävällismielisen tahon viirien alla. Lisäksi erityisesti aatelisilla on tapana vaatia ilmaista kestitystä, joka saattaa tulla hyvinkin kalliiksi paikalliselle, jo valmiiksi köyhälle, maaseutuväestölle.

Marssin siirtyessä vihollisen maille ja sodan jatkuessa ryöstely muuttuu avoimemmaksi. Ruokaa ja tarvikkeita vaaditaan ja otetaan, eikä niistä välttämättä makseta. Tosin vihollisenkin marssiessa kylään saattaa kylä hyvinkin säästyä pahimmilta väkivaltaisuuksilta ja jopa saada maksun osasta tavaroitaan, mikäli sotilasjoukolla sattuu olemaan rahaa ja asiasta ehditään neuvottelemaan aatelisten kanssa. Monissa tapauksissa kylän kannattaakin nöyrästi kestittää marssivan joukon aatelisia ja toivoa, että nämä pitävät edes jonkinlaista kuria joukoissaan.

Mikäli marssikuormaston sotakassa alkaa olla turhan kevyt saattaa aatelisto kuitata palkkavelat antamalla jonkin kylän sotilailleen vapaasti ryöstettäväksi. Tämä tapahtuu erityisesti mikäli vastarintaa on esiintynyt kylän mailla. Tällöin kylä saattaa hyvinkin nopeasti joutua täydellisen tuhon kohteeksi, kun aseistetut ryöstelijät murtautuvat taloihin ja ottavat väkivalloin mitä haluavat.

Sivun alkuun



Sotavarusteet

Panssarit ja suojavarusteet

Ritarien suojavarusteet

Panssaroituja ritareita. Osaston johtalla puolihaarniska, kahdella muulla pelkkä rintahaarniska.

Vielä muutamia vuosisatoja sitten lakeuden alueella ritarit pukeutuivat kaulasta jalkoihin asti ketjupanssariin. Sittemmin varsijousien ja pistoaseiden yleistyminen taistelukentillä on ajamassa ritareita levypanssaroinnin suuntaan. Täysi levypanssari on kuitenkin edelleen harvinainen ja vähävaraisimmat ritarit käyttävät vanhoja perintönä saatuja ketjupanssareitaan. Moderni ritari lakeuden alueella suosii ns. puolihaarniskaa, joka käsittää levypanssaria rintakehän, pään ja käsien suojana jalkojen jäävän jopa ilman metallisia suojia. Rintapanssari on joko kiinteä rintalevy tai coat-of-plate, eli lyhythihainen takki, jonka sisään on ommeltu limittäisiä levyjä. Mikäli varallisuus ei riitä puolihaarniskaan, niin rintahaarniska olkalevyineen ja kypärä tarjoaa ratsastavalle ritarille useimpiin tilanteisiin riittävän suojan.

Jalkojen ja jopa käsivarsien jääminen melkolailla ilman panssarointia ei taistelutilanteessa ole välttämättä niin vaarallista kuin heti luulisi. Hevosen selässä taistellessaan ritarin vasen käsi ja jalka ovat kilven suojassa ja oikeassa kädessä hänellä on joko peitsi, joka estää vihollista lähestymästä iskuetäisyydelle tai miekka, jolla hän voi suojata oikeaa puoltaan. Jalkautuessaan taistelemaan ilman hevosta monet ritarit suosivat jaloissa kevyempää panssarointia jo senkin vuoksi, että silloin liikkuminen on luontevampaa ja ketterämpään.

Hevosten suojavarusteet

Myrskymailla ja Lakeuden raja-alueilla yleisesti käytettyjä kypäriä. Vasemmalla alhaalla hevosen päänsuojus.

Alunperin hevosten suojavarusteita ryhdyttiin käyttämään turnajaisissa ja peitsin käytävissä kaksintaisteluissa. Niiden tarkoituksena oli erityisesti estää turnajaisten tai kaksintaistelun keskeytyminen siitä syystä, että hevonen vahnigoittuisi pirstoutuvasta peitsestä. Yleisin tapa suojata hevosta on hevosen päätä suojaava champron ja kaulaa suojaava crinere, joista jälkimmäiseen voidaan kiinnittää roikkumaan rintaa suojaava nahkainen tai ketjupanssarista tehty esiliina. Tällainen varustus ei suojaa hevosta tarkoituksella annetulta peitsen tai raskaan miekan iskulta, mutta taistelukentällä sitä nähdään käytössä silloin kun vihollisella oletetaan olevan paljon jousimiehiä. Erityisesti edestäpäin ja kaukaa ammuttuna laskeutuvassa kulmassa tuleva nuoli osuu todennäköisesti hevosen tai ratsastajan levypanssariin kykenemättä välttämättä lävistämään sitä.

Jalkaväen suojavarusteet

Tyrellin jalkaväkeä kevyissä niitti- tai pehmiketakeissa. Kahdella oikeanpuoleisella Lakeuden alueen yleisin kypärämalli, poskisuojuksilla ja harjaksella vahvistettu täyskypärä.

Jalkaväki on yleensä heikommin varustettua, eikä linnanherroilla ole varaa suurten jalkaväkijoukkojen varustamiseen kalliilla levyhaarniskoilla. Kypärän lisäksi jalkaväkimiehillä on yleensä suojanaan pelkkä pehmusteista ja nahasta tehty ja mahdollisesti niiteillä tai renkailla vahvistettu panssaritakki. Tämä yleensä riittääkin, koska tapana on käyttää korkeita kilpiä, jotka suojaavat vartalaon melko hyvin. Heikommin varustetuilla jalkaväen sotilailla päätä suojaamassa saattaa olla pelkkä ketjuhuppu. Mikäli varakkuus suinkin riittää on jalkaväkimiehellä kuitenkin Lakeuden alueelle tyypillinen poskisuojuksilla ja harjaksella vahvistettu täyskypärä, joka laskeutuu alas asti suojaamaan myös kaulaa ja niskaa. Suojaus voidaan vielä viimeistellä kaulaa ja hartioita suojaavilla levyillä, jotka suojaavat kilven yli tulevilta iskuilta.

Lakeuden alueella yleisimmin käytetty kilpi on muodoltaa pitkä, hieman kaareva ja alaosaa kohti kapeneva ja poikkeaa siten selvästi sekä Pohjoisessa, Dornessa, Lannisterien mailla, että Rautasaarilla käytetystä pyöreästä jalkaväen kilvestä. Lakeuden maiden kilpi on yleensä leveimmästä kohdastaan 60 senttimeteriä leveä ja korkeudeltaan 120 - 140 senttiä, joten se suojaa kantajansa aina kaulahaarniskasta alas jalkoihin saakka. Tällainen kilpi on erityisesti keihään kanssa käytettynä tehokas suoja muodostelmassa taistelevalle jalkaväkimiehelle.

Aseet

Jouset ja varsijouset

Varsijousen käyttö on käsijousta helpompi omaksua ja sen tehokkuus on valtava. Raskaimmat kenttätaisteluissa käytetyt varsijouset läpäisevät levyhaarniskan huomattavasti pitkäjousta kauempaa. Aseen haittana on sen hidas virittäminen, joka tapahtuu taljakoneiston ja kampilaitteen avulla. Sen yhtä osaa, pientä juoksupyöräparia jänteeseen tarttuvine koukkuineen, kutsutaan nimellä vekara. Kevyempi jalkajousi viritetään laittamalla aseen kärjessä oleva jalustin jalkaterän ympäri. Jousen jänne kiinnitetään ampujan vyöllä olevaan koukkuun ja suoristaessaan selkänsä ampuja virittää aseen.

Tyypillinen Suurtarhan mailla käytetty pitkäjousi on tehty siten, että sen paksuus on ainakin 5/8 sen leveydestä ja että se on levein kädensijan kohdalla. Pitkäjousta on käytetty sodassa ja metsästyksessä. Yleensä marjakuusesta valmistettu pitkäjousi ("war bow" eli sotajousi, kuten sitä kutsutaan) on ollut tehokas ase useissa sodissa ja pitkäjousin varustetut talonpoikaisjousimiehet ovat useissa taisteluissa tuhonneet ritariratsuväkeä. Erityisesti Dornea vastaan käydyissä sodissa ratsuritarien toiminta vuoristossa ja solissa on ollut vaikeaa tai jopa mahdotonta ja juuri näissä taisteluissa pitkäjousimiehet ovat usein todistaneet arvonsa.

Pitkäjousien ja varsijousien käyttö eroaa toisistaan siten, että pitkäjousi on erityisen tehokas ratsuväkeä vastaan. Vaikka pitkäjousen nuoli ei kykene lävistämään hyvin valmistettua levyhaarniskaa kuin aivan vierestä ammuttuna, niin suuren tulinopeutensa ja maalin ison koon ansiosta se kykenee pysäyttämään aloitetun rynnäkön ja pakottaa ritarit jalkautumaan. Jalkaväkeä vastaan taisteltaessa pitkäjousimiehet kykenevät estämään kevyesti haarniskoidun jalkaväen lähestymisen, mutta taysin panssaroitua ja kilvillä suojautunutta jalkaväkiosastoa vastaan pitkäjousi on varsijousta tehottomampi ase. Varsijousen painavampi nuoli puolestaan kykenee lävistämään kilpiä ja levyhaarniskoita, joten sillä voidaan vahingoittaa jopa jalkaisin liikkuvaa täysin panssaroitua ritaria, mutta vastaavasti varsijousen tulinopeus ei välttämättä riitä kovinkaan monen laukauksen ampumiseen ennen lähitaisteluun joutumista.

Miekat

Lakeuden mailla tunnetaan käytännössä vain yksi hallitseva miekkatyyppi, joka on kaksiteräinen, suoralla pistämiseen ja viiltämiseen sopivalla terällä varustettu ristiväistiminen miekka. Tästä on olemassa lukuisia variaatioita, mutta käytännössä miekat eroavat toisistaan lähinnä koon osalta. Yleisin ja lyhyin miekka on kevyt (0,8 - 1,5 kg) ase, jonka terän pituus on 70 - 100 cm. Tällaista asetta voidaan käyttää yhdellä ja mahdollisesti myös kahdella kädellä riippuen käyttäjästä ja kahvan mitoista. Tällainen miekka on lähes jokaisella ritarilla ja se on kaikkien ratsastavien joukkojen yleisin sivuase. Myös jalkaväki käyttää näitä miekkoja laajalti.

Edellisestä poikkeava miekkatyyppi on varsinainen sotamiekka, eli yleensä hiukan edellistä pidempi (terän pituus 80 - 110 cm) ja raskaampi (1,5 - 2,5 kg), sekä poikkeuksetta varustettu pitkällä, kahden käden käyttöön soveltuvalla, kahvalla. Sotamiekkaa käytetään vain jalkaisin taisteltaessa ja sitä pidetään erityisesti lordien tunnuksena. Vanhimmat sotamiekat ovatkin huoneiden perintömiekkoja, joista useammat ovat satoja vuosia vanhoja.

Kirveet, vasarat, nuijat ja varstat

Hyvälaatuisesta teräksestä tehtyjen levyhaarniskoiden yleistyminen on johtanut ritarien välisessä taistelussa tilanteeseen, jossa normaali miekka on usein osoittautunut puutteelliseksi aseeksi. Koska harvalla ritarilla on sotamiekkaa, eivätkä kaikki myöskään halua luopua kilven tarjoamasta suojasta sellaista käyttääkseen, ovat monet ritarit ryhtyneet kantamaan sotavasaraa, nuijaa tai varstaa vara-aseena. Näillä aseilla ei ole ensisijaisesti tarkoitus läpäistä panssaria, vaan vahingoittaa ja vääntää levyjä siinä määrin, että vastustajan liikkumiskyky panssarissa heikkenee, jonka jälkeen hänet voidaan alistaa painissa ja tarvittaessa surmata visiirin läpi työnnetyllä kapeateräisellä tikarilla.

Myös jalkaväki kantaa erilaisia kirveitä, vasaroita, nuijia ja varstoja sivuaseina miekan sijasta. Erityisesti sotavasarat ja sotakirveet ovat suosittuja niiden kaksikäyttöisyyden vuoksi. Tällaisessa aseessa on yleensä kevyemmin panssaroituja vastustajia varten ketjupanssarin läpäisyyn sopiva piikki tai tehokkaasti leikkaava kirveen terä ja vastapainona vasara, joka soveltuu paremmin levypanssarin takomiseen.

Keihäät, hilparit ja pertuskat

Keihäs on jalkaväen perusase. Yleisimmät keihäät ovat 190 - 250 cm pitkiä ja riittävän keyyitä käytettäväksi yhdessä kilven kanssa. Keihäiden rinnalla ovat jalkaväen aseina yleistyneet kahdella kädellä käytettävät hilparit, pertuskat ja varsikirveet. Nämä ovat tehokkaita aseita koska niillä voidaan kiskoa miehiä hevosten selästä, kiskaista vihollisen kilpi sivuun tai jopa pois vastustajan kädestä ja niiden iskuteho riittää kahdella kädellä käytettynä jopa läpäisemään levypanssarin. Niiden kanssa ei kuitenkaan voida käyttää kilpeä, mikä tekee näitä aseita kantavasta jalkaväestä helpomman maalin jousi- ja varsijousimiehille.

Ansat ja esteet

Kaivannot

Yksinkertaisin esteen muoto ja tärkeä osa linnoitustekniikkaa on kaivantojen tekeminen. Taistelukentälle tehtävä kaivanto tehdään yleensä siten, että kaivamisesta syntynyt irtomaa kasataan omien joukkojen puolelle maavalliksi. Kaivannon idea on yksinkertaisimmillaan se, että hyökkäävä vihollinen joutuu laskeutumaan kaivannon pohjalle ja sen jälkeen kiipeämään ylös samaan aikaa, kun omat joukot voivat kurittaa kaivannon pohjalla olevaa vihollista maavallin päältä käsin. Lisäksi maavallin takana makaaminen antaa tarvittaessa suojaa vihollisen jousimiehiltä.

Jalka-ansat

Tyypillinen jalka-ansa on korpinjalaksi kutsuttu kahdesta metallisesta väkäsestä yhteen taiteltu nelihaarainen rautapiikki, jossa yksi kärki osoittaa aina ylöspäin. Näitä on lukuisia eri kokoja, mutta tyypillinen Lakeuden alueella käytetyn korpinjalan piikki on noin 5 - 6 senttimetriä pitkä ja riittävän vahva halkaisemaan hevosen kavion. Korpinjalka on erityisen tehokas ratsuväen rynnäkköä vastaan, koska yksikin kaatunut hevonen saattaa syöstä koko rynnäköivän osaston sekasorron valtaan. Niitä voidaan käyttää myös jalkaväen liikkeen vaikeuttamiseen.

Suodenkuopat

Suodenkuoppa on risuilla, heinillä tai sammaleella peitetty kuoppa, jonka pohjalle on pystytetty yksi tai useampi terävä seiväs. Tällaisia ansoja käytetään harvemmin taistelukentällä koska niiden kaivaminen vie aikaa ja todennäköisesti paljastuu viholliselle. Sissit ja metsärosvot käyttävät niitä kuitenkin joskus tunnettujen polkujen suojana tai väijytyksissä.

Ratsuesteet ja murrosteet

Teroitetuista seipäistä tehtyjä ratsuesteitä voidaan käyttää erityisesti jousimiesten suojana ratsuväen rynnäköitä vastaan. Yksinkertaisimmillaan kyse on maahan hakatuista teroitetuista paaluista. Ristiin sidotuista paaluista voidaan myös tehdä aitamaisia, siirrettäviä ratsuesteitä. Metsäisillä alueilla voidaan kaataa puita tielle ristiin rastiin yksinkertaiseksi esteeksi. Tälläistä estettä kutsutaan murrosteeksi ja se on tehokkaimmillaan mikäli oksat karsitaan muutaman kymmenen sentin mittaan ja niihin leikataan terävä viisto kärki. Lisäksi kaadetut puut voidaan sitoa yhteen vitsoilla murrosteen purkamisen hankaloittamiseksi.

Piiritysaseet ja varusteet

Suojat

Yksinkertaisin nimenomaan piirityssodassa käytettävä suoja on iso kilpi, joka voidaan yksinkertaisimmillaan tehdä irroittamalla lähitalosta ovi ja naulaamalla siihen kantokahva ja mahdollisesti tukipuu jolla kilpi saadaan seisomaan pystyssä. Tällaisia kilpiä käytetään yleensä piirittäjien jousi- ja varsijousimiesten suojana, jotta nämä pääsevät turvallisesti ampumaetäisyyden päähän.

Piiritystorni on puolestaa paljon monimutkaisempi ja tehokkaampi liikuteltava suoja, jonka turvin jousimiehiä ja rynnäkköjoukkoja voidaan tuoda avian linnan muurien viereen. Piiritystorneissa on yleensä rynnäkkösilta, jota pitkin jalkaväki voi rynnäköidä suoraan muureille.

Muurinmurtajat

Yksinkertaisin muurinmurtaja on pelkkä raskas pölkky, mutta yleensä muurinmurtajissa on myös metallisia vahvikkeita ja mahdollisesti myös katos, joka suojaa muurinmurtajan käyttäjiä muurilta pudotettavilta kiviltä ja muilta inhottavuuksilta. Kaikkein suurimmissa muurinmurtajissa itse murtajan ympärille on rakennettu matalaa piiritystornia muistuttava tukeva rakennelma, jonka kurkihirsiin muurinmurtaja on ripustettu köysien varaan. Koska useimmat linnan muurit on rakennusvaiheessa tuettu kestämään nimenomaisesti ulkoapäin muuriin kohdistuvia iskuja on piirityssotaan kehitetty kojeita, jotka pyrkivät nimenomaan murtamaan muurit muilla tavoin. Yksinkertaisimmillaan raskaaseen katettuun muurinmurtajaan kiinnitetään pitkä teräspiikki, jonka tarkoituksena on hakun tavoin särkeä ja louhia irti kiviä muurista, kunnes syntyy reikä jonka yläpuolella olevien kivien paino saa muurin luhistumaan.

Toinen mahdollisuus on rakentaa piiritystornimainen leveä koroke, jonka huipulle asetetaan korkeiden puomien varaa köysillä tai ketjuilla roikkuva painava "koura". Tämä koura työnnetään pitkälle muurin ylitse, jonka jälkeen se vastapainon voimasta heilahtaa pain muuria sisäpuolelta, irroittaen muurin ylimpiä kiviä. Tällaista "kissaksi" kutsuttua laitetta käyttäen voidaan tuhota muurin sakarat ja harjat jotka normaalisti suojaavat muurin harjalla seisovia puolustajia. Mikäli muuri ei ole kovin paksu voidaan laitteella saada jopa kaavittua itse muurin runkoa irti.

Variaatio edellisestä taktiikasta on rakentaa piiritystorni, jonka huipulle asetetaan teräskärkinen muurinmurtaja. Tämän avulla hakataan muurin sakarat ja harja louhimalla palasiksi, jonka jälkeen kyseinen muuri ei tarjoa sen huipulla seisoville puolustajille suojaa ja sinne on siten helpompi hyökätä jousimiesten suojaaman piiritystornin avulla. Tällaista louhintakojetta kutsutaan usein pitkulaisen muodon ja terävän nokan mukaan "näädäksi".

Arbalestit ja Ballistat

Arbalesti on käytännössä poikkeuksellisen suurikokoinen varsijousi, joka viritetään mekaanisten apuvälineiden avulla ja jolla ammutaan pienen keihään kokoisia nuolia ja kivi- tai rautakuulia. Näitä aseita käytetään laivataisteluissa sekä piirtyksissä. Piiritysaseeksi arbalestit ja ballistat ovat erityisen tehokkaita, koska ne voidaan suunnata kiinteästi linnan ikkuna-aukkoon tai vastaavaan kohteeseen, jolloin ampujan ei tarvitse osata kuin ladata ja laukaista ase osuakseen kohteeseen. Usein näitä aseita käytetään kolmen aseen ryhminä, jolloin yksi piiritysmestari valvoo kolmea asetta. Arbalestit ja ballistat ovatkin ainoita sotakoneita, joilla kyetään luotettavasti osumaan hyvin pieniin kohteisiin.

Ballista on kaksivartinen, köysien vääntövoimaa voimanlähteenään käyttävä heittokone. Tämän teknologian edut olivat varsijousimalliseen kaareen verrattuna ilmeiset: Varsijousen kaari täytyy olla sitä paksumpi, mitä painavamman nuolen sillä halusi heittää. Kuitenkin yhä paksumpien kaarien tekeminen oli vaikeampaa, koska puusta tehdyt massiiviset kaaret olivat hidasheittoisia ja hajosivat helposti. Köysien vääntövoiman hyödyntäminen taas oli läpimurto, koska köysien palautuminen oli äärimmäisen nopeaa ja voimaa voitiin lisätä helposti vääntämällä köysinippujen kiristimiä yhä tiukemmalle, jolloin voimaa tuli lisää. Tämä mahdollisti kevyempien kappaleiden heiton yhä pidemmälle lisäämättä kuitenkaan heittämiseen tarvittavan materiaalin määrää. Aluksi ballistat olivat painavia aseita, joiden siirtelyyn tarvittiin suuria miesmääriä. Myöhemmin kehiteltiin kevyempiä laitteita, joiden siirtelyyn riitti 2-4 miestä. Näitä laitteita kutsuttiin useimmiten skorpioneiksi. Mitä enemmän miehistöä, sen suurempi tulinopeus ja liikkumiskyky. Ballistojen tulinopeus hyvin harjoitetulla miehistöllä saattoi kohota 4-5 laukaukseen minuutissa.

Katapultit

Katapultteja on lukuisia eri kokoisia ja useaan eri käyttötarkoitukseen. Suurtarhan piiritysinsinöörit jakavat katapultit kolmeen luokkaan niiden koon, toimintatavan ja käyttötarkoituksen mukaan:

Katapultit

Katapultilla tarkoitetaan kiinteään tukirunkoon rakennettua vastapainolla toimivaa heittokonetta, jolla singotaan kiviä, palavaa öljyä tai esimerkiksi ruumiin osia vihollisleiriin. Katapultteja ei ole tarkoitettu helposti siirrettäväksi, vaan ne on yleensä rakennettu linnoitukseen tai piiritysleiriin yhteen paikkaan. Katapultin erottaa muista heittokoneista se, että ne on tarkoitettu sinkoamaan ammuksensa korkealla radalla muurien yli.

Mangonelit

Mangonelilla tarkoitetaan muurien murtamiseen käytettävää köysitoimista heittokonetta. Ammuksen lentorata on laakea ja köysiviritteisyydestä johtuen mangonelin ammuksen lähtökulmaa ja siten lentomatkaa on vaikea säädellä. Tyypillisesti mangonel ampuu saman painoiset ammukset aina samalle etäisyydelle, jonka takia asetta on usein tarpeen liikutella ja se rakennetaan siksi pyörien päälle.

Trebuchetit

Trebuchetti on yhdellä massiivisella vastapainokorilla toimiva katapultti, joka on rakennettu pyörien päälle. Trebuchetti poikkeaa tavanomaisista katapulteista teknisyytensä vuoksi. Ammusten tulee olla tyypillisesti saman painoisia ja niiden lentorataa säädetään muuttamalla vastapainokorin painoja ja ammusta kannattelevan köysilingon pituutta. Mangoneleista poiketen koneen pyörien tulee päästä liikkumaan ammuttaessa joten trebuchetille joudutaan rakentamaan ampumista varten pieni tienpätkä. Näiden tekijöiden takia trebuchetit vaativat piiritysinsinööriltä poikkeuksellista ammattitaitoa ja niiden rakentaminen ja käyttäminen on hidasta. Trebuchetit ovat kuitenkin merkittävästi mangoneleja tehokkaampia muurien murtamisessa.

Tulilingot

Köysitoimiset tulilingot on erityisesti suunniteltu ampumaan helposti rikkoutuvia ammuksia (esimerkiksi kemikaaleilla täyettyjä saviruukkuja). Myös katapulteilla pystytään ampumaan palavaa öljyä, tai jopa elotulta, sisältäviä ruukkuja, mutta tulilingot poikkeavat katapulteista ollen helposti siirrettäviä. Tulilingon ammuksen lentorataa voidaan myös helposti säätää joten sillä voidaan ampua yhtälailla muurien yli tai ikkunoista sisään. Kemikaaliammusten valmistaminen on kuitenkin harvinainen taito ja sen vuoksi myöskään tulilingot eivät ole edes monille piiritysinsinööreille tuttuja.

Sivun alkuun