Sodankäynti (Tulen ja Jään Laulu)

Lakeuden alueella on sodittu aina. Alueen helppokulkuinen maasto ja luontaisten maantieteellisten rajojen vähyys on taannut sen, että Lakeus on ollut sotakenttä useaan otteeseen. Suurtarhan maat ovat rikkaita, joten ryöstelijöitä on aina riittänyt. Muinaisina aikoina Rautasaarten meriruhtinaat ryöstelivät rannikoita ja purjehtivat ylös Manderin jokea, uhaten sisämaan asutuksia. Myöhemmin tulivat valloittajat, joista Aegon Targaryen sai Lakeuden armeijat kukistettua lohikäärmeidensä avulla.

Toisaalta Lakeus on viljavaa ja väkirikasta aluetta, joten Suurtarhalla on ollut kautta historian suuri väestöpohja, josta armeijoita vävätä ja runsaasti viljaa, jolla niitä ruokkia. Niinpä sodan tuulten puhaltaessa Suurtarhan herrat ovat vähintään yhtä usein olleet hyökkääjiä, kuin puolustajiakin. Viimeisimmässä suuressa sodassa Suurtarhan vasallien pääosa taisteli Tragaryenien riveissä ja Suurtarhan ansioksi on laskettava se, että he olivat ainoa taho, jonka onnistui voittaa Robert Baratheonin armeija taistelussa.

Suurehko Tyrellin suvun ratsumiesosasto etenee Lakeuden mailla – by Tomasz Jedruszek. © Fantasy Flight Games

Saaliin kerääminen taistelukentältä on tärkeä osa monien armeijoiden palkkaa

Sodankäynti Suurtarhan mailla

Ratsuväki

Raskas ratsuväki muodostaa useimpien armeijoiden ytimen

Ritareita taistelukentällä - by Tomasz Jedruszek. © Fantasy Flight Games

Dornelaisia ritareita – by Tomasz Jedruszek. © Fantasy Flight Games

Suurtarhan armeijoiden ytimen muodostaa raskas ratsuväki, jota on Lakeuden alueella perinteisesti riittänyt. Lakeuden ratsuväkijoukot tunnetaan erityisesti suurikokoisista ja vahvoista sotahevosista, sekä raskaasti panssaroiduista, peitsiä käyttävistä ritareistaan. Jokainen Suurtarhan vasalli, pieni tai suuri, tuo taistelukentälle vähintään yhden ritarin, mutta useimmat huoneet kykenevät varustamaan kymmeniä ritareita taisteluun. Suurtarhan ratsuväki taistelee tyypillisesti ratsain levy- tai ketjuhaarniskan suojaamina ja peitsiä, sekä miekkoja käyttäen.

Sivun alkuun

Ritarit

Ritarin koulutus alkaa tyypillisesti 7-vuotiaana, jolloin nuori aatelispoika opettelee ratsastamaan, voimistelemaan, miekkailemaan ja taistelemaan ilman aseita. Usein nuori aatelispoika lähetettiin enonsa linnaan koulutettavaksi, jolloin hän oppi myös palvelemaan ja tottelemaan sekä toimimaan kurinalaisesti. Oppilaita kutsuttiin paaseiksi.

Koulutus oli intensiivistä aina 13 vuoden ikään, jolloin poika voitiin nimetä aseenkantajaksi. Tämän jälkeen nuori aseenkantaja seurasi herraansa - tavallisesti isäänsä, setäänsä tai enoaan - taistelukentälle, turnajaisiin ja metsästysretkille sekä huolehti herransa varusteista. Aseenkantajat harjoittelevat tässä vaiheessa yleensä yhdessä toimimaan ryhmänä, sillä raskaan ratsuväen sodankäynti vaatii hyvää yksikönsisäistä ryhmätyötä. Harjoituksen pääpaino on edelleen aseharjoituksella ja fyysisen kunnon ylläpitämisellä, mutta useimmat aseenkantajat tässä vaiheessa opettelevat lukemaan ja kirjoittamaan sekä opettelevat, paitsi aseenkäyttöä, johtamistaitoa, strategiaa ja taktiikkaa, myös musiikkia ja säveltämistä, runoutta, tanssia, muita taiteita sekä tapakulttuuria. Sanotaan, että ritariksi koulutettavan nuorukaisen tulee hallita seitsemän vapaata taitoa, seitsemän hyvettä ja seitsemän ruumiillista valmiutta.

Aseenkantaja voidaan yleensä lyödä ritariksi aikaisintaan 18-vuotiaana, joskin poikkeuksiakin tiedetään. Ennen ritariksilyöntiään aseenkantajan oli osoitettava taitonsa, kelpoisuutensa ja kunniallisuutensa. Ritariksilyönti suoritettiin usein joko taistelukentällä tai turnajaisten yhteydessä. Tässä tilaisuudessa vanhempi ritari ensin löi nuorta aseenkantajaa voimakkaasti mahaan ("viimeinen isku, jonka ritari sai vastaanottaa siihen vastaamatta"), komensi tämän kumartumaan ja kosketti tätä olkapäihin miekan lappeella. Tämän jälkeen ritarin tulee suorittaa yöllinen vartiovuoronsa lähimmässä Septissä, jossa hän valvoo yönsä rukoilleen johdatusta ja suojelusta Seitsemältä sekä vannoo ritarin valansa aamun koittaessa.

Taistelukentällä ritariratsuväki pidetään tyypillisesti taustalla reservissä aina siihen asti, kunnes päätetään antaa viholliselle ratkaiseva isku, joka toteutetaan perinteisen taktiikan mukaisesti raskaan ratsuväen rynnäköllä.

Ritarin aseenkantaja

Kaikilla ritareilla oletetaan olevan aseenkantaja, jonka velvollisuuksiin kuuluu huolehtia herransa varusteista ja avustaa tätä taistelukentällä. Käytännössä mikäli ritari ei ole kyennyt löytämään itselleen soveliasta aseenkantajaa hänen vasalliherransa nimittää jonkun kersanttinsa toimimaan aseenkantajana. Kokenut jalkaväessä pitkään palvellut kersantti saattaa sodan aikana olla hyväkin valinta aseenkantajaksi, mutta turnajaisissa ja rauhan aikana tama järjestely on monestakin syystä huono. Ensinnäkin kersanteilla on 45 vuorokauteen rajoitettu palvelusvelvollisuus, mikä johtaa siihen, että asemies-aseenkantajalla pitäisi maksaa palkkaa mikäli ei halua uutta aseenkantajaa puolentoista kuukauden välein. Toinen ja merkittävästi tärkeämpi syy on se, että aseenkantaja on näyttelyesine, jolla korostetaan omaa asemaa ja luodaan liittolaissuhde aseenkantajan sukuun.

Vapaaratsastajat

Vapaaratsastajiksi kutsutaan ratsusotilaita, joita ei ole lyöty ritareiksi ja joille ei yleensä ole ritarin koulutusta tai aatelisverta. Yleensä heidän varusteensa ovat myös heikommat, kuin ritariratsuväellä, eikä heillä ole samanlaista sosiaalista statusta. He kuitenkin osaavat ratsastaa ja taistella ratsain. Erityisesti niillä alueilla, joilla kasvatetaan paljon hevosia ja ratsastustaito on yleisempää myös alemmissa sosiaaliluokissa vapaaratsastajat saattavat olla isojen maatilojen poikia, jotka palvelevat tietyn ajan vuodessa (tyypillisesti 45 tai 90 päivää) ja ansaitsevat siten talolleen verohelpotuksen. Muualla vapaaratsastajat ovat yleensä palkkasotureita.

Suurtarhan mailla vapaaratsastajat toimivat yleensä ritariratsuväen perässä taisteluun seuraavana keskiraskaana ratsuväkenä, jonka tehtävänä on viimeistellä vihollisen tuhoaminen ritarien rynnäkön murrettua ensin vihollisen rivit. Käytännössä kuitenkin tämän tyyppiset ratsurynnäköt ovat melko harvinaisia, joten vapaaratsastajia saatetaan käyttää vahventamaan jalkaväkeä.

Ratsastavina joukkoina vapaaratsastajat kykenevät liikkumaan usein muuta armeijaa nopeammin, joten sodan aikana marssirivistön etu- ja jälkivartio, sekä vihollisen alueella marssittaessa lähikylien tiedustelu ja tuhoaminen ovat myöskin niitä tehtäviä, joihin vapaaratsastajat yleensä osoitetaan. Tämän takia sodan aikana vapaaratsastajia usein pelätään ja vihataan enemmän, kuin muita vihollisen joukkoja. Pitkään jatkuvissa sodissa kevyesti varustetuista vapaaratsastajista, joilla on vähemmän käyttöä taistelukentällä, on usein muodostettu erillisiä tuhoajajoukkoja ("rappareita"), joiden tehtävänä on tiedustella, ryöstellä ja tuhota vihollisen maaseutua.

Jalkaväki

Keihäsmiehiä taistelussa

Jalkaväkeä leiriytyneenä

Suurtarhan alueella jalkaväki muodostetaan normaalisti kylien vapaista miehistä, jotka ovat sitoutuneet suorittamaan tietyn määrän palkatonta aseellista palvelusta vuosittain tiettyjä verohelpotuksia tai maankäyttöoikeuksia vastaan. Perinteisen sopimuksen mukaan sotilaan on palveltava herraansa aseellisesti 45 vuorokautta kunakin vuonna ilman palkkaa. Jatkuvien sotien vuoksi monesti sopimus määrittää myös sen, että palkallinen palvelusaika on 45 vuorokautta, eli sotilasta ei voida pitää poissa maatilaltaan enempää kuin kolme kuukautta vuodessa. Käytännössä kuitenkin pitkien sotien aikana monet sotilaat ovat tämän 90 vuorokauden täyttyessä joko niin kaukana kotoaan tai heidän kotialueensa on edelleen sotakenttää, jolloin he jatkavat palkallista asepalvelusta palkkasotilaina.

Suurtarhan vasallien jalkaväki taistelee tyypillisesti keihäillä aseistettuna, poikkeuksena itäisten ja eteläisten raja-alueiden jalkaväki, joissa jousimiesten osuus on suurempi. Piiritystaisteluita varten monet huoneet ovat myös ryhtyneet varustamaan pienempiä osastoja varsijousilla.

Sivun alkuun

Varusväki

Linnojen varusväki muodostetaan yleensä linnojen lähialueella asuvien kylien väestä, jotka palvelevat sopimuksen mukaisesti 45 vuorokautta vuodessa linnan vartioväkenä. Tämä on tyypillisesti maatilallisesti paras mahdollinen aseellisen palveluksen muoto sillä palvelusaika on säännöllistä (esimerkiksi viikon aika kerran kahdessa kuussa) eikä näin ollen vaikeuta maanviljelystöitä. Asuessaan linnan lähistöllä ja vastatessaan sen puolustuksesta on heidän perheilleen myös luvassa sodan aikana varma turvapaikka linnan muurien sisältä. Toisaalta koska aateliset tietävät tämän saatetaan varusväeltä vaatia esimerkiksi sitä, että nämä omistavat esimerkiksi ketjupaidan, kypärän ja miekan.

Keihäsmiehet

Keihäsmiehet muodostavat suurimman osan Suurtarhan alueen asevoimista. Tavanomaisesti keihäsmiehet suorittavat vuosittaisesta 45 vuorokauden palvelusvelvoitteensa viikoittaisina sunnuntaipäivän harjoituksina omassa kylässään tai vasalliherransa käskystä esimerkiksi kauppakaravaaneja tai markkinoita vartioiden. Sodan sattuessa he astuvat palvelukseen omine aseineen ja varusteineen, joskin rikas linnanherra saattaa varustaa heitä linnan asepajan ketjupaidoilla, kilvillä ja kypärillä.

Jousimiehet

Jousimiehet ovat yleensä keihäsmiesten tavoin vapaista talonpojista muodostettuja joukkoja. Koska jousen käyttö vaatii ankaraa harjoittelua jousimiehiä löytyy lähinnä sellaisilta mailta, joilla on pitkät perinteet jousella metsästämisestä. Koska jousta ei pidetä kunniallisena ja ritarillisena aseena, vaan sen käyttö yhdistetään usein salametsästäjiin, metsärosvoihin ja pelkureihin ovat pitkäjousimiehet melko harvinainen näky sotakentällä. Joissakin huoneissa joissa on pitkät perinteen jousimiehien käytössä heitä saatetaan arvostaa kuitenkin keihäsmiehiä enemmän. Näiltä alueilta saatetaan jousimiehiä värvätä myös palkkasotureiksi.

Varsijousimiehet

Varsijousimiehet ovat yleensä linnojen varusväkeä tai sodan aikana erityisesti varustettuja jalkaväen miehiä. Koska varsijousta pidetään pitkäjousen tavoin vain sodankäyntiin tarkoitettuna aseena eivät useat linnanherrat halua nähdä niitä muiden, kuin luotetun varusväen käsissä.

Nostoväki

Nostoväeksi kutsutaan sodan aikana palvelukseen kutsuttuja maalaisia, jotka varustetaan linnanherran toimin yleensä vain kypärällä ja keihäällä. Heillä ei ole sopimusta palveluksesta, vaan heidät on käytännössä pakkovärvätty sodan ajaksi joka saattaa käytännössä tarkoittaa mitä tahansa muutamasta viikosta vuosiin. Lukuisa maatiloja on ajautunut vararikkoon pidempien sotien aikana, kun miesväki on värvätty palkatta nostoväen riveihin.

Linnat

Linna on sotilaallinen suojarakennus tai -rakennusryhmä, jonka tärkeimpiä osia ovat muurit ja torni tai tornit. Linnoilla on myös toissijainen merkitys hallitsijoiden asuntoina ja hallinnollisina keskuksina. Tämän vuoksi puolustusrakenteisiin on sijoitettu myös asuin- ja edustustiloja, uskonnollisia ynnä muita rakennuksia kulloisenkin käyttötarkoituksen mukaan. Linna on kuitenkin pääasiassa sotilaallinen puolustusasema. Puolustettavuutta parannetaan mm. muureilla, torneilla ja vallihaudoilla. Linna voi olla erillinen oma rakennus tai rakennuskokonaisuus tai se saattaa liittyä selvästi erottuvana osana kaupunginmuuriin.

Kumpu (eng. Motte ) on maakumpu jonkan päälle linnoitusrakennelma, torni tai talo tehdään. Tornin materiaalina käytettin ensin tyypillisesti puuta myöhemmin kiveä. Motten yhteyteen rakennettiin tyypillisesti myös esilinna. Esilinna on linnoitettu suljettu alue. Tämän tyyppinen piha on tyypillinen linnan piirre ja monissa linnoissa on niitä ainakin yksi. Kummun päällä oleva torni toimi viimeisenä ja parhaana suojapaikkana ja esilinnaan sijoitettiin sinne paremmin mahtuvia toimintoja.

Sakaroidut muurit löytyivät usein ainakin ympärysmuureilta sekä porttitorneista. Sakaroinnilla tarkoitetaan yleisesti järjestelmää, jossa rakennuksen (muuri, torni ym. ) harjalla on ns. lyhyt muuri, jossa sakarat ja aukot vaihtelevat vuorotellen. Tämän tarkoitus on, sekä antaa suojaa puolustajille, että mahdollistaa aseiden käyttö hyökkääjää vastan. Ampuma-aukkoja voi olla sakaroissa tai muualla muurissa. Ampuma-aukon tarkoitus on suojata puolustavaa jousiampujaa pienentämällä osumalle alttiina olevaa pinta-alaa verrattuna tilanteeseen, jossa ampuja olisi näkyvissä sakaroinnin välissä. Muurin ylin osa voi ulottua heiman ulospäin jolloin mahdollistuu erilaisten esineiden ja nesteiden tiputtaminen suojasta suoraan muurin vierällä olevien hyökkääjien päälle. Olkakivien välisessä osassa on usein aukko josta voidaan pudottaa jotain muurin juurella olevien hyökkääjien päälle. Olkakivien ja kivisen puolustuskäytävän sijasta tällainen ulokkeellinen puolustuskäytävä voitiin rakentaa myös kokonaan tai osittain puusta.

Vallihauta on puolustusrakennelmaksi tehty kaivanto. Kaivanto saattaa olla kuiva tai täytetty vedellä. Kaivannon tarkoitus on estää hyökkäystornien lähestyminen sekä tunnelien kaivaminen muurien alle. Suuressa kuivassa ja syvässä vallihaudassa puolustaja saattoi saada sotilaallista etua vastahyökkäyksessä rynnäkköä vastaan esimerkiksi käyttämällä raskasta ratsuväkeä jalkaväkeä vastaan.

Hyökkääjällä on käytössään kaksi taktiikkaa: piiritys ja rynnäkkö. Piiritystilanteessa hyökkäjä pyrki voittoon ehdyttämällä linnan puolustustahdon tai resurssit: tyypillisesti juoman ja ruoan. Tyypillinen tapa puolustuksen murtamiseen rynnäköllä on muurin ylittäminen tikkaiden, köysien tai piiritystornien avulla. Rynnäkön helpottamiseksi tai mahdollistamiseksi muuria pyritään murtamaan heittokoneilla singotuilla ammuksilla tai sortamalla muuri sen alle kaivettuun tunneliin.

Sivun alkuun

Huolto

Marssiosasto saapuu kylään

Ryöstely on usein osa sodankäyntiä

Linnoissa taistellessaan armeijat tukeutuvat linnojen muurien sisällä olevien kauppiaiden ja käsityöläisten palveluihin, mutta heti kun sota siirtyy pois oman linnan alueelta tarvitsee armeija kuormastoa ja joutuu todennäköisesti hankkimaan ruokaa ryöstelemällä maaseutua.

Kuormastot

Marssilla olevaa armeijaa seuraa lähes aina kuormasto, jossa kulkee ruoka- ja juomavaroja, varusteita ja varahevosia. Erittäin tärkeä, ja parhaiten vartioitu, osa kuormastoa on sotakassa, jossa säilytetään kaikkea sitä hopeaa ja kultaa, jota tarvitaan sotilaille maksamiseen ja tarvikkeiden ostamiseen marssin aikana. Kuormastoon lasketaan kuuluvaksi myös aatelisten mukanaan tuomat palvelijat, sepät, eläintenhoitajat, välskärit ja kauppiaat, joiden läsnäolo on välttämätöntä ritariratsuväen ylläpitämiseksi. Kuormaston perässä vaeltavat leiriseuralaiset, jotka muodostavat merkittävän osan muun marssilla olevan armeijan huollosta. Leiriseuralaiset ovat pääosin naisia, jotka saattavat olla jonkun jalkaväen sotilaan tai vapaaratsastajan "sotavaimoja" tai liikenteessä itsenäisinä toimijoina. Vaikka leiriseuralaiset yhdistetäänkin usein seksuaalisiin palveluihin, on heidän läsnäolonsa välttämätöntä armeijan toiminnalle myös muista syistä. Leiriseuralaiset pesevät ja huoltavat vaatteita, keräävät ja valmistavat ruokaa, paimentavat mukana seuraavaa teuraskarjaa, sekä osallistuvat vihollisen maaseudun ja taistelukenttien ryöstelemiseen ja saaliin kuljettamiseen.

Ryöstely

Liikkuva armeija ellä ryöstelemällä. Linnanherran omilla ja tärkeimpien liittolaisten mailla ruoka ja muu sotamateriaali jota kuormasto ja leiriseuralaiset eivät itse valmista ostetaan, mutta usein tähänkin kaupankäyntiin liittyy ryöstön piirteitä: Maalaisilla ei välttämättä olisi varaa myydä ruokavarastojaan, mutta sadan nälkäisen ja raskaasti aseistetun sotilaan saapuminen kylään ei usein anna muuta vaihtoehtoa vaikka sotilaat marssisivatkin ystävällismielisen tahon viirien alla. Lisäksi erityisesti aatelisilla on tapana vaatia ilmaista kestitystä, joka saattaa tulla hyvinkin kalliiksi paikalliselle, jo valmiiksi köyhälle, maaseutuväestölle.

Marssin siirtyessä vihollisen maille ja sodan jatkuessa ryöstely muuttuu avoimemmaksi. Ruokaa ja tarvikkeita vaaditaan ja otetaan, eikä niistä välttämättä makseta. Tosin vihollisenkin marssiessa kylään saattaa kylä hyvinkin säästyä pahimmilta väkivaltaisuuksilta ja jopa saada maksun osasta tavaroitaan, mikäli sotilasjoukolla sattuu olemaan rahaa ja asiasta ehditään neuvottelemaan aatelisten kanssa. Monissa tapauksissa kylän kannattaakin nöyrästi kestittää marssivan joukon aatelisia ja toivoa, että nämä pitävät edes jonkinlaista kuria joukoissaan.

Mikäli marssikuormaston sotakassa alkaa olla turhan kevyt saattaa aatelisto kuitata palkkavelat antamalla jonkin kylän sotilailleen vapaasti ryöstettäväksi. Tämä tapahtuu erityisesti mikäli vastarintaa on esiintynyt kylän mailla. Tällöin kylä saattaa hyvinkin nopeasti joutua täydellisen tuhon kohteeksi, kun aseistetut ryöstelijät murtautuvat taloihin ja ottavat väkivalloin mitä haluavat.

Sivun alkuun

Sotavarusteet

Panssarit ja suojavarusteet

Ritarien suojavarusteet

Panssaroituja ritareita. Osaston johtalla puolihaarniska, kahdella muulla pelkkä rintahaarniska.

Vielä muutamia vuosisatoja sitten lakeuden alueella ritarit pukeutuivat kaulasta jalkoihin asti ketjupanssariin. Varsijousien ja pistoaseiden yleistyminen taistelukentillä on ajamassa ritareita levypanssaroinnin suuntaan. Täysi levypanssari on kuitenkin edelleen harvinainen ja vähävaraisimmat ritarit käyttävät vanhoja perintönä saatuja ketjupanssareitaan. Moderni ritari lakeuden alueella suosii ns. puolihaarniskaa, joka käsittää levypanssaria rintakehän, pään ja käsien suojana jalkojen jäävän jopa ilman metallisia suojia. Rintapanssari on joko kiinteä rintalevy tai coat-of-plate, eli lyhythihainen takki, jonka sisään on ommeltu limittäisiä levyjä. Mikäli varallisuus ei riitä puolihaarniskaan, niin rintahaarniska olkalevyineen ja kypärä tarjoaa ratsastavalle ritarille useimpiin tilanteisiin riittävän suojan.

Jalkojen ja jopa käsivarsien jääminen melkolailla ilman panssarointia ei taistelutilanteessa ole välttämättä niin vaarallista kuin heti luulisi. Hevosen selässä taistellessaan ritarin vasen käsi ja jalka ovat kilven suojassa ja oikeassa kädessä hänellä on joko peitsi, joka estää vihollista lähestymästä iskuetäisyydelle tai miekka, jolla hän voi suojata oikeaa puoltaan. Jalkautuessaan taistelemaan ilman hevosta monet ritarit suosivat jaloissa kevyempää panssarointia jo senkin vuoksi, että silloin liikkuminen on luontevampaa ja ketterämpään.

Hevosten suojavarusteet

Alunperin hevosten suojavarusteita ryhdyttiin käyttämään turnajaisissa ja peitsin käytävissä kaksintaisteluissa. Niiden tarkoituksena oli erityisesti estää turnajaisten tai kaksintaistelun keskeytyminen siitä syystä, että hevonen vahnigoittuisi pirstoutuvasta peitsestä. Yleisin tapa suojata hevosta on hevosen päätä suojaava champron ja kaulaa suojaava crinere, joista jälkimmäiseen voidaan kiinnittää roikkumaan rintaa suojaava nahkainen tai ketjupanssarista tehty esiliina. Tällainen varustus ei suojaa hevosta tarkoituksella annetulta peitsen tai raskaan miekan iskulta, mutta taistelukentällä sitä nähdään käytössä silloin kun vihollisella oletetaan olevan paljon jousimiehiä. Erityisesti edestäpäin ja kaukaa ammuttuna laskeutuvassa kulmassa tuleva nuoli osuu todennäköisesti hevosen tai ratsastajan levypanssariin kykenemättä välttämättä lävistämään sitä.

Jalkaväen suojavarusteet

Tyrellin jalkaväkeä kevyissä niitti- tai pehmiketakeissa. Kahdella oikeanpuoleisella Lakeuden alueen yleisin kypärämalli, poskisuojuksilla ja harjaksella vahvistettu täyskypärä.

Jalkaväki on yleensä heikommin varustettua, eikä linnanherroilla ole varaa suurten jalkaväkijoukkojen varustamiseen kalliilla levyhaarniskoilla. Kypärän lisäksi jalkaväkimiehillä on yleensä suojanaan pelkkä pehmusteista ja nahasta tehty ja mahdollisesti niiteillä tai renkailla vahvistettu panssaritakki. Tämä yleensä riittääkin, koska tapana on käyttää korkeita kilpiä, jotka suojaavat vartalaon melko hyvin. Heikommin varustetuilla jalkaväen sotilailla päätä suojaamassa saattaa olla pelkkä ketjuhuppu. Mikäli varakkuus suinkin riittää on jalkaväkimiehellä kuitenkin Lakeuden alueelle tyypillinen poskisuojuksilla ja harjaksella vahvistettu täyskypärä, joka laskeutuu alas asti suojaamaan myös kaulaa ja niskaa. Suojaus voidaan vielä viimeistellä kaulaa ja hartioita suojaavilla levyillä, jotka suojaavat kilven yli tulevilta iskuilta.

Lakeuden alueella yleisimmin käytetty kilpi on muodoltaa pitkä, hieman kaareva ja alaosaa kohti kapeneva ja poikkeaa siten selvästi sekä Pohjoisessa, Dornessa, Lannisterien mailla, että Rautasaarilla käytetystä pyöreästä jalkaväen kilvestä. Lakeuden maiden kilpi on yleensä leveimmästä kohdastaan 60 senttimeteriä leveä ja korkeudeltaan 120 - 140 senttiä, joten se suojaa kantajansa aina kaulahaarniskasta alas jalkoihin saakka. Tällainen kilpi on erityisesti keihään kanssa käytettynä tehokas suoja muodostelmassa taistelevalle jalkaväkimiehelle.

Aseet

Jouset ja varsijouset

Varsijousen käyttö on käsijousta helpompi omaksua ja sen tehokkuus on valtava. Raskaimmat kenttätaisteluissa käytetyt varsijouset heittivät nuolen yli 400 metrin päähän ja läpäisivät haarniskan 200 metrin etäisyydeltä. Aseen haittana on sen hidas virittäminen, joka tapahtuu taljakoneiston ja kampilaitteen avulla. Sen yhtä osaa, pientä juoksupyöräparia jänteeseen tarttuvine koukkuineen, kutsutaan nimellä vekara, josta se on jäänyt suomen kieleen. Kevyempi jalkajousi viritetään laittamalla aseen kärjessä oleva jalustin jalkaterän ympäri. Jousen jänne kiinnitetään ampujan vyöllä olevaan koukkuun ja suoristaessaan selkänsä ampuja virittää aseen.

Tyypillinen Suurtarhan mailla käytetty pitkäjousi on tehty siten, että sen paksuus on ainakin 5/8 sen leveydestä ja että se on levein kädensijan kohdalla. Pitkäjousta on käytetty sodassa ja metsästyksessä. Yleensä marjakuusesta valmistettu pitkäjousi ("war bow" eli sotajousi, kuten sitä kutsutaan) on ollut tehokas ase useissa sodissa ja pitkäjousin varustetut talonpoikaisjousimiehet ovat useissa taisteluissa tuhonneet ritariratsuväkeä. Erityisesti Dornea vastaan käydyissä sodissa ratsuritarien toiminta vuoristossa ja solissa on ollut vaikeaa tai jopa mahdotonta ja juuri näissä taisteluissa pitkäjousimiehet ovat usein todistaneet arvonsa.

Pitkäjousien ja varsijousien käyttö eroaa toisistaan siten, että pitkäjousi on erityisen tehokas ratsuväkeä vastaan. Vaikka pitkäjousen nuoli ei kykene lävistämään hyvin valmistettua levyhaarniskaa kuin aivan vierestä ammuttuna, niin suuren tulinopeutensa ja maalin ison koon ansiosta se kykenee pyäsyttämään aloitetun rynnäkön ja pakottaa ritarit jalkautumaan. Jalkaväkeä vastaan taisteltaessa pitkäjousimiehet kykenevät estämään kevyesti haarniskoidun jalkaväen lähestymisen, mutta taysin panssaroitua ja kilvillä suojautunutta jalkaväkiosastoa vastaan pitkäjousi on varsijousta tehottomampi ase. Varsijousen painavampi nuoli puolestaan kykenee lävistämään kilpiä ja levyhaarniskoita, joten sillä kyetään vahingoittamaan jopa jalkaisin liikkuvaa täysin panssaroitua ritaria, mutta vastaavasti varsijousen tulinopeus ei välttämättä riitä kovinkaan monen laukauksen ampumiseen ennen lähitaisteluun joutumista.

Miekat

Lakeuden mailla tunnetaan käytännössä vain yksi hallitseva miekkatyyppi, joka on kaksiteräinen, suoralla pistämiseen ja viiltämiseen sopivalla terällä varustettu ristiväistiminen miekka. Tästä on olemassa lukuisia variaatioita, mutta käytännössä miekat eroavat toisistaan lähinnä koon osalta. Yleisin ja lyhyin miekka on kevyt (0,8 - 1,5 kg) ase, jonka terän pituus on 80 - 100 cm. Tällaista asetta voidaan käyttää yhdellä ja mahdollisesti myös kahdella kädellä riippuen käyttäjästä ja kahvan mitoista. Tällainen miekka on lähes jokaisella ritarilla ja se on kaikkien ratsastavien joukkojen yleisin sivuase. Myös jalkaväki käyttää näitä miekkoja laajalti.

Edellisestä poikkeava miekkatyyppi on varsinainen sotamiekka, eli yleensä hiukan edellistä pidempi (terän pituus 90 - 110 cm) ja raskaampi (1,5 - 2,5 kg), sekä poikkeuksetta varustettu pitkällä, kahden käden käyttöön soveltuvalla, kahvalla. Sotamiekkaa käytetään vain jalkaisin taisteltaessa ja sitä pidetään erityisesti lordien tunnuksena. Vanhimmat sotamiekat ovatkin huoneiden perintömiekkoja, joista useammat ovat satoja vuosia vanhoja.

Kirveet, vasarat, nuijat ja varstat

Hyvälaatuisesta teräksestä tehtyjen levyhaarniskoiden yleistyminen on johtanut ritarien välisessä taistelussa tilanteeseen, jossa normaali miekka on usein osoittautunut puutteelliseksi aseeksi. Koska harvalla ritarilla on sotamiekkaa, eivätkä kaikki myöskään halua luopua kilven tarjoamasta suojasta sellaista käyttääkseen, ovat monet ritarit ryhtyneet kantamaan sotavasaraa, nuijaa tai varstaa vara-aseena. Näillä aseilla ei ole ensisijaisesti tarkoitus läpäistä panssaria, vaan vahingoittaa ja vääntää levyjä siinä määrin, että vastustajan liikkumiskyky panssarissa heikkenee, jonka jälkeen hänet voidaan alistaa painissa ja tarvittaessa surmata visiirin läpi työnnetyllä kapeateräisellä tikarilla.

Myös jalkaväki kantaa erilaisia kirveitä, vasaroita, nuijia ja varstoja sivuaseina miekan sijasta. Erityisesti sotavasarat ja sotakirveet ovat suosittuja niiden kaksikäyttöisyyden vuoksi. Tällaisessa aseessa on yleensä kevyemmin panssaroituja vastustajia varten ketjupanssarin läisyyn sopiva piikki tai tehokkaasti leikkaava kirveen terä ja vastapainona vasara, joka soveltuu paremmin levypanssarin takomiseen.

Keihäät, hilparit ja pertuskat

Keihäs on jalkaväen perusase. Yleisimmät keihäät ovat 190 - 250 cm pitkiä ja riittävän keyyitä käytettäväksi yhdessä kilven kanssa. Keihäiden rinnalla ovat jalkaväen aseina yleistyneet kahdella kädellä käytettävät hilparit, pertuskat ja varsikirveet. Nämä ovat tehokkaita aseita koska niillä voidaan kiskoa miehiä hevosten selästä, kiskaista vihollisen kilpi sivuun tai jopa pois vastustajan kädestä ja niiden iskuteho riittää kahdella kädellä käytettynä jopa läpäisemään levypanssarin. Niiden kanssa ei kuitenkaan voida käyttää kilpeä, mikä tekee näitä aseita kantavasta jalkaväestä helpomman maalin jousi- ja varsijousimiehille.

Ansat ja esteet

Kaivannot

Yksinkertaisin esteen muoto ja tärkeä osa linnoitustekniikkaa on kaivantojen tekeminen. Taistelukentälle tehtävä kaivanto tehdään yleensä siten, että kaivamisesta syntynyt irtomaa kasataan omien joukkojen puolelle maavalliksi. Kaivannon idea on yksinkertaisimmillaan se, että hyökkäävä vihollinen joutuu laskeutumaan kaivannon pohjalle ja sen jälkeen kiipeämään ylös samaan aikaa, kun omat joukot voivat kurittaa kaivannon pohjalla olevaa vihollista maavallin päältä käsin. Lisäksi maavallin takana makaaminen antaa tarvittaessa suojaa vihollisen jousimiehiltä.

Jalka-ansat

Tyypillinen jalka-ansa on korpinjalaksi kutsuttu kahdesta metallisesta väkäsestä yhteen taiteltu nelihaarainen rautapiikki, jossa yksi kärki osoittaa aina ylöspäin. Näitä on lukuisia eri kokoja, mutta tyypillinen Lakeuden alueella käytetyn korpinjalan piikki on noin 5 - 6 senttimetriä pitkä ja riittävän vahva halkaisemaan hevosen kavion. Korpinjalka on erityisen tehokas ratsuväen rynnäkköä vastaan, koska yksikin kaatunut hevonen saattaa syöstä koko rynnäköivän osaston sekasorron valtaan. Niitä voidaan käyttää myös jalkaväen liikkeen vaikeuttamiseen.

Suodenkuopat

Suodenkuoppa on risuilla, heinillä tai sammaleella peitetty kuoppa, jonka pohjalle on pystytetty yksi tai useampi terävä seiväs. Tällaisia ansoja käytetään harvemmin taistelukentällä koska niiden kaivaminen vie aikaa ja todennäköisesti paljastuu viholliselle. Sissit ja metsärosvot käyttävät niitä kuitenkin joskus tunnettujen polkujen suojana tai väijytyksissä.

Ratsuesteet ja murrosteet

Teroitetuista seipäistä tehtyjä ratsuesteitä voidaan käyttää erityisesti jousimiesten suojana ratsuväen rynnäköitä vastaan. Yksinkertaisimmillaan kyse on maahan hakatuista teroitetuista paaluista. Ristiin sidotuista paaluista voidaan myös tehdä aitamaisia, siirrettäviä ratsuesteitä. Metsäisillä alueilla voidaan kaataa puita tielle ristiin rastiin yksinkertaiseksi esteeksi. Tälläistä estettä kutsutaan murrosteeksi ja se on tehokkaimmillaan mikäli oksat karsitaan muutaman kymmenen sentin mittaan ja niihin leikataan terävä viisto kärki. Lisäksi kaadetut puut voidaan sitoa yhteen vitsoilla murrosteen purkamisen hankaloittamiseksi.

Piiritysaseet ja varusteet

Suojat

Yksinkertaisin nimenomaan piirityssodassa käytettävä suoja on iso kilpi, joka voidaan yksinkertaisimmillaan tehdä irroittamalla lähitalosta ovi ja naulaamalla siihen kantokahva ja mahdollisesti tukipuu jolla kilpi saadaan seisomaan pystyssä. Tällaisia kilpiä käytetään yleensä piirittäjien jousi- ja varsijousimiesten suojana, jotta nämä pääsevät turvallisesti ampumaetäisyyden päähän.

Piiritystorni on puolestaa paljon monimutkaisempi ja tehokkaampi liikuteltava suoja, jonka turvin jousimiehiä ja rynnäkköjoukkoja voidaan tuoda avian linnan muurien viereen. Piiritystorneissa on yleensä rynnäkkösilta, jota pitkin jalkaväki voi rynnäköidä suoraan muureille.

Muurinmurtajat

Yksinkertaisin muurinmurtaja on pelkkä raskas pölkky, mutta yleensä muurinmurtajissa on myös metallisia vahvikkeita ja mahdollisesti myös katos, joka suojaa muurinmurtajan käyttäjiä muurilta pudotettavilta kiviltä ja muilta inhottavuuksilta. Kaikkein suurimmissa muurinmurtajissa itse murtajan ympärille on rakennettu matalaa piiritystornia muistuttava tukeva rakennelma, jonka kurkihirsiin muurinmurtaja on ripustettu köysien varaan. Koska useimmat linnan muurit on rakennusvaiheessa tuettu kestämään nimenomaisesti ulkoapäin muuriin kohdistuvia iskuja on piirityssotaan kehitetty kojeita, jotka pyrkivät nimenomaan murtamaan muurit muilla tavoin. Yksinkertaisimmillaan raskaaseen katettuun muurinmurtajaan kiinnitetään pitkä teräspiikki, jonka tarkoituksena on hakun tavoin särkeä ja louhia irti kiviä muurista, kunnes syntyy reikä jonka yläpuolella olevien kivien paino saa muurin luhistumaan.

Toinen mahdollisuus on rakentaa piiritystornimainen leveä koroke, jonka huipulle asetetaan korkeiden puomien varaa köysillä tai ketjuilla roikkuva painava "koura". Tämä koura työnnetään pitkälle muurin ylitse, jonka jälkeen se vastapainon voimasta heilahtaa pain muuria sisäpuolelta, irroittaen muurin ylimpiä kiviä. Tällaista "kissaksi" kutsuttua laitetta käyttäen voidaan tuhota muurin sakarat ja harjat jotka normaalisti suojaavat muurin harjalla seisovia puolustajia. Mikäli muuri ei ole kovin paksu voidaan laitteella saada jopa kaavittua itse muurin runkoa irti.

Variaatio edellisestä taktiikasta on rakentaa piiritystorni, jonka huipulle asetetaan teräskärkinen muurinmurtaja. Tämän avulla hakataan muurin sakarat ja harja louhimalla palasiksi, jonka jälkeen kyseinen muuri ei tarjoa sen huipulla seisoville puolustajille suojaa ja sinne on siten helpompi hyökätä jousimiesten suojaaman piiritystornin avulla. Tällaista louhintakojetta kutsutaan usein pitkulaisen muodon ja terävän nokan mukaan "näädäksi".

Nuoliojan Piiritys

Nuoliojan Piiritys
Vuosi: 284AL Paikka: Nuolioja Lopputulos: Dannettien tappio Aluemuutokset: Dannettit vannoivat uskollisuutta Fossowayn huoneelle
Osapuolet
Siiderikartanon Fossowayn Huone Uusitynnyrin Fossowayn Huone Hyrnen Huone Rambtonin Huone Harten Huone	Dannettin Huone
Komentajat
Lordi Ethan Hyrne Lordi Gwayne Rambton	Lordi Sofric Dannett Ser Alfric Dannett
Vahvuudet
~1500 miestä	~300 miestä
Tappiot
~400 miestä	~200 miestä

Vallananastajan Sodan olleessa käytännössä ohi Dannettien joukot vetäytyivät taistelukentältä omaan linnaansa Nuoliojan Kartanoon ja julistivat uskollisuutta vallananastaja Robert Baratheonille. Valitettavasti Suurtarha oli sodan aikana kyllästynyt Dannettien puolenvaihtoihin ja omanedun tavoitteluun. Tyrellit päättivät tehdä hankalasta vasallista esimerkkitapauksen ja Dannettien linna piiritettiin useiden sukujen toimesta. Fossowayden sukujen johdolla lähialueen Tyrelleille uskollisista huoneista koottiin piiritysarmeija, jolla oli yli viisinkertainen ylivoima Dannettien jäljellä olevaa joukkoa vastaan. Merkittävästä ylivoimasta huolimatta piiritys ei sujunut aluksi kovinkaan hyvin, sillä Nuoliojan syvän vallihaudan ylittäminen rynnäköllä osoittautui lähes mahdottomaksi tehtäväksi vallihaudan jyrkkien seinämien ja pohjalla olevan veden vuoksi. Vaikka Nuoliojan silloinen lordi Sofric Dannett saikin surmansa yhden rynnäkön aikana silmäänsä osuneesta nuolesta toinen veli putosi Nuoliojan vallilta murskautuen alla olevien miesten kypäriä vasten eivät hyökkäykset kantaneet hedelmää. Kolmen epäonnistuneen rynnäkön jälkeen piirittäjät vetäytyivät nuolenkantaman päähän kartanosta aikomuksenaan näännyttää puolustajat nälkään.

Samanaikaisesti Robert Baratheonin vahvistaessa kuninkuuttaan pääkaupungissa alkoi piirittäjille tulla kiire murskata Dannettit, ennen kuin tieto piirityksestä kantautuisi uuden kuninkaan korviin. Tilanne ehti jo hetken näyttää piirittäjien kannalta erittäin menetetyltä, kunnes Hyrnen ja Rambtonin joukot keksivät padota Nuoliojalta virtaavan puron. Muutamassa viikossa Nuoliojan vallihauta tulvi yli muuttaen koko Nuoliojan kartanoa ympäröivät pellot, vallihaudan ja merkittävän osan Nuoliojan linnakummusta ruskean veden peittämäksi mutavelliksi. Vallihaudan täytyttyä ääriään myöten ja valuttua vielä pelloillekin asti se kyettiin nyt ylittämään veneillä ja lautoilla piiritystikkaita veneissä kuljettaen ja eräänä pimeänä, sateisena yönä piirittäjät pääsivätkin soutamaan joukkonsa aivan Nuoliojan ulkomuurin luokse. Rynnäkkö ulkomuurin yli onnistui, mutta Dannettit sulkeutuivat kartanontorniin puolustaen sitä raivokkaasti, kunnes lopulta petturillinen palkkamiekka puukotti Dannettien veljeksistä nuorimman ja pakeni kartanontornista päästäen samalla piirittäjät sisälle. Tässä vaiheessa Alfric Dannettin oli pakko antautua.

Vaikka Tyrellit saivatkin haluamansa esimerkkitapauksen Dannetteista, sukua ei voitu täysin tuhota, koska he olivat nimellisesti kuninkaan liittolaisia. Sen sijaan Alfric Dannett pakotettiin vannomaan uskollisuutta Fossowaylle ja suvun maat siirtyivät nimellisesti osaksi Siiderikartanon läänitystä. Täysin seurauksitta eivät piirittäjätkään selvinneet, sillä juuri tämän tapauksen johdosta kuningas päätti rajoittaa Tyrellien valtaa rajamailla ja Hyrnen suku siirrettiin kruununmaihin kuuluvan Rykkerin vasalleiksi.

Patosota

Patosota
Vuosi: 295AL Paikka: Rajapuro ja Patola Lopputulos: Ratkaisematon Aluemuutokset: Ei aluemuutoksia
Osapuolet
Hyrnen Huone	Dannettin Huone
Komentajat
Lordi Ethan Hyrne Ser Torrhen Hyrne	Lordi Alfric Dannett Ser Rodrick
Vahvuudet
40 ratsumiestä 100 jalkaväkea	3 ratsumiestä 200 jalkaväkeä
Tappiot
~30 miestä	~25 miestä

Patosotana tunnettu aseellinen konflikti Hyrnen ja Dannettin sukujen välillä alkoi Hyrnen puolelle perustetun Patolan kylän padotessa sukujen mailla olevan joen johtaakseen kasteluvesiä omenatarhoilleen. Padon rakentaminen jätti kuitenkin Dannettien puolella olevan Rajapuron kylän viljelykset ilman kastelua ja Rajakylän asukkaat päättivät purkaa padon. Kylien välinen tappelu padosta laajeni, kun molempien kylien aseistettu nostoväki ja Hyrnen Rajakaarti saapui paikalle. Viikkoja kestänyt tilanne purkautui lopulta lyhyessä, mutta verisessä tastelussa sekä Dannettien, että Hyrnejen ritarien ottaessa yhteen Patolan kylän pelloilla. Dannettien ritarit ja Rajapuron väki vetäytyivät Patolasta, mutta sodan aloittanut pato purettiin, joten molemmat osapuolet pitivät taistelua voittoisana. Tilanne kylien välillä jatkui kuitenkin jännittyneenä pitkään varsinaisten taisteluiden jo tauottua.

Kahakka Padolla

Sen jälkeen kun kyläläisten aikaisemmat yritykset padon purkamiseksi oli torjuttu väkivalloin Rajapuron nostoväki kokoontui ja päätti marssia aamun koittaessa padolle. Rajapuron nostoväki yllätti patovahdit lähes täysin ja suurin osa patovahdeista pääsi karkuun. Rajapuron nostoväen alkaessa purkamaan patoa Hyrnen rajakaarti keskeytti heidät ja ajoi nostoväen pakoon omalle puolelleen jokea. Asemasota vaihe kesti usean viikon ajan, jonka aikana sekä Rajapuron, että Patolan kylän nostoväkimiehet tekivät pieniä hyökkäyksiä ja ampuivat jousilla ja lingoilla joen yli. Kokonaisuudessaan kahakointi padon luona ja sen lähistöllä tuli kahden viikon aikana maksamaan 8 kuollutta Hyrnen Huoneelle ja 7 kuollutta Dannetteille.

Patolan Taistelu

Pitkän kahakointivaiheen jälkeen Rajapuron vasalliherrana toimiva Ser Rodrick oli koonnut kylänsä ympäristöön yhteensä kaksisataa jalkaväen miestä, jotka ylittivät joen padon kohdalta ja marssivat Patolan kylää kohti. Hyrnen Rajakaarti ja Patolan nostoväki perääntyi ylivoiman edessä kylään ja alkoi linnoittaa sitä Daennettien joukkojen kerääntyessä Patolaa ympäröivälle pellolle. Hiukan puolen päivän jälkeen Hyrnen Kaarti saapui paikalle ja ajoi Dannettin jalkaväen pakoon yhdessä Rajakaartin kanssa tehdyllä ratsuväen rynnäköllä. Taistelussa kuoli yhteensä 21 Hyrnen miestä ja 17 Dannettien miestä. Ser Torrhen Hyrne sai myöskin surmansa.

Hopeasota

Hopeasota
Vuosi: 298AL Paikka: Lakeuden ja Myrskymaiden raja-alue Lopputulos: Hyrnen huoneen voitto Aluemuutokset: Pikkupuron ja Rajapuron kylät maineen siirtyivät Hyrnen huoneelle
Osapuolet
Rykkerin Huone Hyrnen Huone Harten Huone Manningin Huone Linnamäen Manwoodyn Huone	Dannettin Huone Hewettin Huone Crastorin Huone
Komentajat
Lordi Justin Rykker Lordi Ethan Hyrne Lordi Kevan Manning Ser Lawrence Hyrne Ser Morien Manwoody Ser Etan Hogg Erryk Joki	Lordi Alfric Dannett Ser Naton Lugus Ser Garth Ser Crastor
Vahvuudet
Hyrnen Huone: 20 ritaria, 300 jalkaväkeä Manningin Huone: 20 ritaria, 100 jalkaväkeä Rykkerin Huone: 20 ritaria Harten Huone: 20 ritaria Linnamäen Manwoodyn Huone: 20 ratsumiestä ~500 miestä	Dannettin Huone: 20 ritaria, 400 jalkaväkeä Hewettin Huone: 5 sotalaivaa, 200 jalkaväkeä Crastorin Huone: 40 ratsumiestä ~660 miestä
Tappiot
Hyrnen Huone: 67 miestä Manningin Huone: 35 miestä Rykkerin Huone: 12 miestä Linnamäen Manwoodyn Huone: 6 miestä Harten Huone: 5 miestä ~130 miestä	Dannettin Huone: 285 miestä Hewettin Huone: 22 miestä ~310 miestä

Lordi Justin Rykkerin johdolla pidetyn sotaneuvoston päätöksellä Rykkerit vasalleineen marssivat Dannetteja vastaan pyrkimyksenään voittaa Pikkupuron ja Rajapuron kylät itselleen, sekä syrjäyttää Lordi Alfric Dannett sukunsa johdosta. Sotaa varten kerättiin Hyrnen, Harten, Manningin ja Rykkerien suvuista yhteinen armeija, jota lordi Justin Rykker johti. Rykkerin ja heidän vasalliensa armeijan vahvuus oli sodan alussa 80 ritaria, 20 vapaaratsastajaa ja 200 jalkaväkimiestä. Dannettien armeijan vahvuudeksi arvioitiin 20 ritaria ja 300 jalkaväkimiestä. Sodan pitkittyessä siihen osallistuivat Dannettien puolella myös Hewettien suvun laivamiehet, sekä joitakin Luguksen suvun asemiehiä ja ritareita.

Sodan ensimmäisen taistelun, Pikkupuron, aikana Rykkerien ritarit kärsivät suuria tappiota ja vaikka taistelu voitettiin lordi Justin Rykker palasi ritareineen kotiinsa ja sodan johto jäi käytännössä Hyrnen suvulle. Kuultuaan siitä, että Justin Rykker oli lähtenyt sotakentältä lordi Gerard Harte, joka ei alunperinkään ollut innokas liittymään sotaan, käytti vasalliherransa poissaoloa syynä vetää omat ritarinsa kotiin ja irtautua sodasta. Pian tämän jälkeen Lugusten liittyminen sotaan ja Kaksisarveen tehty yllätyshyökkäys pakotti Manningit siirtämään suurimman osan joukoistaan kotiin. Osasto Sinikissojen jousimiehiä jäi kuitenkin Hyrnejen avuksi ja osallistui merkittävällä tavalla muun muassa Pitkäjärven Kartanon Toiseen Piiritykseen.

Fossowayt yrittivät vaikuttaa sodan lopputulokseen painostamalla Rambtonin huonetta liittymään Lugusten avuksi hyökkäykseen Manningeja vastaan. Tämä suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut Lordi Hyrneen naitua Lordi Rambtonin vanhimman tyttären Nymerian, jonka jälkeen Rambtonit ilmoittivat tukevansa Hyrnen suvun vaatimuksia sodassa. Neuvotteluiden perusteella myös Lugukset vetivät joukkonsa pois sodasta. Muiden osapuolten vetäydyttyä Hopeasodan loppu muodostui Hyrnen ja Dannettien sukujen väliseksi kamppailuksi, jonka Hyrnen huone voitti lopulta lyötyään Dannettien armeijan kentällä Kavioturman taistelussa.

Sodan nimi muodostui rahvaan suussa ja lähti liikkeelle ilmeisesti siitä, että hopeaväri esiintyy kaikkien sodan osapouolten vaakunoissa. Koska Dannettien, Hyrnen ja Crastorin huoneiden värit vieläpä ovat punainen ja hopea ei alueella liikkuvien sotilaiden tunnistaminen ollut rahvaalle erityisen helppo tehtävä. Sitkeän huhun mukaan sotaan valmistautuminen oli kasvattanut hopealangan kysyntää alueella niin kovasti, että räätälien kilta oli ryhtynyt viilaamaan hopeaa hopearahoista.

Pikkupuron Ryöstö

Dannettien mailla olevaan Pikkupuron kylään hyökkäsi joukko tuntemattomaksi jääneitä rosvoja ja palkkasotureita, jotka toimivat ilmeisesti pahamaineisen "Ketturitarin" johdossa. Muutamia taloja poltettiin, miesväkeä tapettiin, naiväkeä ahdisteltiin ja koteja ryöstettiin hyökkääjien toimesta. Paikalta löydettiin myöhemmin Hyrnen väreissä oleva kilpi, jonka vuoksi Dannettit epäilivät Hyrnejä hyökkäyksestä. Eilene Harte lähettin myöhemmin pienen joukon Harten asemiehiä yhdessä yhden Hyrnen rajakaartilaisen ja tämän serkkujen kanssa paikalle selvittämään tapausta. Hekään eivät tunnistaneet hyökkääjien ruumiita, mutta heidän ollessaan paluumatkalla Dannettien asemiehet vaativat Harteja luovuttamaan Hyrnen miehet heille. Syntyneessä selkkauksessa kuoli Hartejen kersantti ja neljä Dannettien asemiestä, lisäksi Dannettien ritarin hevonen surmattiin ja hänen aseenkantajansa vangittiin. Vaikka Pikkupuron Ryöstö ja sitä seuranneet levottomuudet tapahtuivatkin puoli vuotta ennen lordi Rykkerin vasallien kokoon kutsumista molemmat osapuolet käyttivät Pikkupuron ryöstön tapahtumia syynä sotatoimiinsa ja siten sen voidaan katsoa olevat tärkeä osa sotaa.

Pikkupuron Taistelu

Rykkerien armeija marssi Pikkuron kylään ja valtasi sen ilman vastarintaa. Muutaman vuorokauden kuluttua kylän valtauksesta Dannettien armeija marssi paikalle ja kylän ulkopuolella käytiin taistelu, johon osallistui Rykkerien puolelta 60 ritaria ja 100 jalkaväen miestä, jotka hyökkäsivät 200 Dannettien jalkaväen miestä vastaan Dannettien ritarien vetäydyttyä paikalta taistelutta. Rykkerien ja Harten ritarie ensimmäinen rynnäkkö epäonnistui Rykkerien ritarien kärsiessä suuria tappiota Dannettien jousimiesten nuolista. Tämän jälkeen Hyrnen Kaarti rynnäköi apuun ja Dannettien jalkaväki ajettiin hajalleen. Taistelussa Hyrnet menettivät 2 miestä, Hartet 4 miestä, Rykkerit menettivät 12 miestä ja Dannettit 44 miestä. Vaikka taistelukenttä jäikin Rykkerin vasalleille merkittävä osa heidän kaatuneista oli ritareita ja näiden aseekantajia. Lisäksi useita hevosia menetettiin.

Pitkäjärven Ensimmäinen Piiritys

Hewettien suvun viisi laivaa purjehti Pitkäjärvelle ja yritti vallata Pitkäjärven Kartanon öisellä yllätyshyökkäyksellä. Hewettien merimiehet pääsivät linnan ulkomuurien sisällle, mutta heidät lyötiin hajalle palavalla sisäpihalla käydyssä verisessä lähitaistelussa. Ensmmäisen hyökkäyksen jälkeen laivat piirittivät kartanoa järveltä vielä muutaman päivän ajan, kunnes Ser Lawrence Hyrne pääsi neuvotteluissa sopimukseen piirityksen purkamisesta ja Hewettien suvun irtautumisesta sodasta. Tässä piirityksessä surmansa sai lopulta 3 Hyrnen Varusväen miestä ja 22 Hewettien merimiestä.

Rajapuron Taistelu

Pitkäjärven Ensimmäisen Piirityksen aikana Hartejen ja Manningien ritarit Lordi Hyrnen ja Ser Morien Manwoodyn johdolla valtasivat Rajapuron kylän. Rajapuron kylän nostoväki teki vastarintaa, mutta ratsuväki saartoi heikosti koulutetut ja aseistetun nostoväen kylän pelllolle ja löi sen hajalle muutamassa minuutissa. Taistelussa kuoli 23 nostoväkimiestä. Hyökkääjille ei tullut tappioita. Taistelun jälkeen Hyrnen Rastaat miehittivät Rajapuron kylän.

Kaksisarven Ryöstö

Lugusten ratsuväki hyökkäsi Kaksisarven kylään Manningien alueella lyöden kylän nostoväen ja polttaen useita taloja. Varsinaiset taistelut jäivät vähäisiksi, mutta kylästä tapettiin kaksitoista miestä ja lukuisia naisia raiskattiin. Lisäksi Kaksisarven kylän koko sato menetettiin. Tämän hyökkäyksen vuoksi Manningien ritarit kuitenkin vetäytyivät Dannettien vastaiselta rintamalla omien maidensa suojaksi.

Pitkäjärven Toinen Piiritys

Pitkäjärven Toinen Piiritys alkoi Dannettien jalkaväen öisellä yllätyshyökkäyksellä Pitkäjärven Kartanoon. Ulkomuurilla käydyssä sekasortoisessa taistelussa Ser Erryk (tuolloin vielä Erryk Joki) johti Sinikissojen jousimiehiä, jotka taistelivat urheasti mutta joutuivat lopulta luovuttamaan sisäpihan viholliselle. Vihollinen oli kuitenkin öisessä taistelussa lyöty niin pahasti, että se ei jatkanut hyökkäystä, vaan tyytyi leiriytymään kartanon ulkomuurien suojaan ja piirittämään kartanoa. Piiritys kesti neljättä päivää, jonka jälkeen Hyrnen ratsuväki saapui paikalle. Dannettien jalkaväki lyötiin hajalle muurien ulkopuolelle ratsuväen ja varusväen yhdenaikaisella hyökkäyksellä. Hyrnen kaarti kärsi hiukan tappiota jousimiesten nuolista, mutta lopulta taistelu oli melko yksipuolinen. Dannettien eloonjääneistä monet pakenivat uimalla tai kahlaamalla pakoon rantakaislikon suojassa. Pitkäjärven toisessa piirityksessä kaatui 23 Sinikissaa, 10 Hyrnen miestä ja 86 Dannettien miestä. Merkittävä osa Hyrnen kaatuneista oli Kaartin ritareita ja näiden aseenkantajia. Suurin osa Dannettien jalkaväen varusteista jäi kentälle.

Lossi-aseman Ryöstö

Pienehkö Dannettien ratsuväkiosasto, vahvuudeltaan arviolta kuusi ritaria aseenkantajineen ja kersantteineen, teki yllätyshyökkäyksen Rajapuron ja Patolan väliin rakennetulle lossi-asemalle ja kaappasi kuljetuksen, jossa oli ruokaa, viiniä ja palkkarahoja Rajapuroa miehittäville Rastaille. Lyhyessä ja yksipuolisessa kahakassa menehtyi kuusi Hyrnen asemiestä ja yksi Dannettien aseenkantaja.

Pikkupuron Rankaisuretki

Kaksi kuukautta Pitkäjärven Kartanolla kärsimänsä tappion jälkeen Dannettit kokosivat uuden armeijan, yhteensä 300 jalkaväkimiestä ja 20 ritaria aseenkantajineen, ja marssivat Hyrnen joukkoja vastaan. Ensimmäiseksi kohteekseen he ottivat Pikkupuron kylän, johon marssittuaan Dannettit surmasivat useita Hyrnen asemiehiksi epäilemiään kyläläisiä ja seivästivät kuusi nuorta naista Hyrnen joukkojen avustamisesta syytettynä. Lisäksi kylän ruokavarastot takavarikoitiin armeijan ja Nuoliojan kartanon käyttöön. Yhteensä tässä rankaisuretkessä henkensä menetti kymmenen kyläläistä.

Kavioturman Taistelu

Pikkupuron rankaisuretken jälkeen Dannettien armeija marssi metsän läpi hakattua kärrytietä Pitkin etelään kohti Rajapuron kylää ja yhtenä kesän kuumimpana päivänä kohtasi sinne kootun Hyrnen armeijan, yhteensä 200 jalkaväkimiestä ja 40 ratsumiestä, kylän koillispuolisella pellolla. Molemmat osapuolet marssivat pellolla parasta mahdollista asemaa hakien lähes puolen tunnin ajan, kunnes Hyrnen ratsuväki aloitti äkillisen rynnäkön. Dannettien jalkaväkiosasto oli levittänyt pellolle neljättä sataa korpinjalkapiikkiä, jotka rampauttivat ainakin kolme Hyrnen kaartin hevosta ja käytännössä ajoivat rynnäköivät ratsuosastot sekaisin osan ritareista jalkautuessa ja lähettäessä hevosensa turvaan. Tässä vaiheessa Hyrnen joukkoja johtanut Ser Lawrence käski jalkaväkensä rynnäköimään ja loputkin Dannettien joukot liittyvät sekasortoiseen joukkotappeluun. Useita tunteja kestäneen taistelun jälkeen Hyrnen joukot löivät Dannettin armeija, jonka eloonjääneet pakenivat kohti pohjoista metsää. Dannetteilta jäi kentälle 127 miestä ja Hyrneiltä 50 miestä, lisäksi molemmat osapuolet menettivät lukuisia hevosia ja vielä suurempi määrä eläimiä rampautui. Taistelupäivän ja sitä seuraavan päivän ankarien helteiden johdosta suurin osa taistelukentälle jääneistä ruumiista jouduttiin hautaamaan varusteineen pellolle, eikä taistelukentälle levitettyjä jalka-ansoja koskaan järjestelmällisesti raivattu. Taistelukenttä tunnetaan nykyisin Kavioturman peltona.

Kissojen Sota

Kissojen Sota
Vuosi: 299AL Paikka: Manningin maat Lopputulos: ? Aluemuutokset: ?
Osapuolet
Manningin Huone Hyrnen Huone Linnamäen Manwoodyn Huone Luguksen Huone Crastorin Huone Punakukkulan Fossowayn Huone	Rykkerin Huone Harten Huone Manningin Huone Kypäräkivellä
Komentajat
Lordi Ethan Hyrne Lordi Kevan Manning Ser Lawrence Hyrne Ser Morien Manwoody Ser Naton Lugus Ser Crastor Lady Corenne Fossoway	Lordi Justin Rykker Lordi Gerard Harte Lady Sylvia Manning
Vahvuudet
Hyrnen Huone: 20 ritaria, 100 jalkaväkeä Linnamäen Manwoodyn Huone: 20 ratsumiestä, 100 jalkaväkeä Manningin Huone: 200 jalkaväkeä Luguksen Huone: 20 ritaria Crastorin Huone: 20 ratsuväkeä Punakukkulan Fossowayn Huone: 20 ratsuväkeä ~500 miestä	Harten Huone: 40 ritaria Manningin Huone Kypäräkivellä: 40 ritaria Rykkerin Huone: 20 ritaria ~100 miestä
Tappiot
Luguksen Huone: 2 miestä Crastorin Huone: 2 miestä Hyrnen Huone: 1 mies Punakukkulan Fossowayn Huone: 1 mies Manningin Huone: 1 mies ~7 miestä	Manningin Huone Kypäräkivellä: 13 miestä Harten Huone: 8 miestä Rykkerin Huone: 4 miestä ~25 miestä

Kissojen Sodan lähtökohdat pedattiin jo vuoden 297AL aikana Hartejen ja Manningien huoneen sopiessa vanhat erimielisyytensä molempien sukujen vanhimpien lapsien Kevan Manningin ja Sylvia Harten häissä. Häiden aikana Kevan Manningin isä lordi Artur Manning haavoittui vakavasti metsästysonnettomuudessa ja kuoli vammoihinsa pian tämän jälkeen jättäen nuoren Kevan Manningin ja tämän tuoreen vaimon hallitsemaan Kypäräkiven kartanoa ja Manningin huonetta. Pian häiden jälkeen Lady Sylvia synnytti terveen poikalapsen, joka nimettiin lady Sylvian isän mukaan Gerard Manningiksi.

Vuoden 299AL alussa tilanne muuttui äkillisesti lordi Kevan Manningin jouduttua vaimonsa Sylvian järjesteämän salamurhayrityksen kohteeksi. Ser Etan Hoggin toimittaman varoituksen ja Hyrnen kaartin ritarien väliintulon ansiosta lordi Manning selvisi hengissä ja salajuoni paljastui. Salamurhayrityksessä pahasti haavoittuneen lordi Manningin toipuessa Hyrnen kartanolla lady Sylvia yhdessä isänsä lordi Harten kanssa kaappasivat vallan vuoden ikäisen lapsen Gerard Manningin nimissä Kypäräkivellä.

Manningien mailla alkoi levitä kaksi erilaista tarinaa tapahtumien kulusta. Ensimmäisen, Hartejen ja lady Sylvian version mukaan, lordi Manning oli joutunut Hyrnejen oikeudettoman hyökkäyksen uhriksi ja näiden vangiksi. Toisen, erityisesti suurtalollisten maanviljelijöiden parissa kerrottu, versio noudatteli tarkemmin tapahtumien todellista kulkua siitä miten lordi Manningin omat ritari hyökkäsivät hänen kimppuunsa Patolan pelloilla. Koska Tyrellien ja Renly Baratheonin intresseissä oli katkaista Kuninkaansatamaan johtava kauppapolku, joka kulki Manningien ja Hartejen maiden läpi sai lordi Manning tukea vaatimuksilleen Tyrellien, Punakukkulan Fossowayn, Hyrnen, Luguksen ja Crastorin huoneilta.

Patolan Pelto

Lordi Kevan Manning oli palaamassa kotiinsa Kuninkaansatamasta neljän ritarinsa ja aseenkantajansa kanssa kun Ser Torhen Manning ja Ser Etan Hogg kutsuivat hänet vieraaksi Hyrnen maille. Pian joukon saavuttua Patolon peltoaukeille, jonne Hyrnen ritarit olivat tulleet heitä vastaan, hyökkäsi kaksi lordi Manningin omista ritareista lordin kimppuun. Kolme Hyrnen ritaria (Ser Jasen Rollingsford, Ser Bowen Langward ja Ser Erryk Pitkäjärvi) liittyivät taisteluun pelastaakseen lordi Manningin. Syntyneessä taistelussa sai surmansa yksi Manningin ritari, sekä lordin aseenkantaja. Lisäksi kaksi Manningien ritaria otettiin vangiksi ja lordi Manning, sekä Ser Bowen loukkaantuivat.

Rautivanpellon Taistelu

Lordi Ethan Hyrnen johtama armeija, vahvuudeltaan noin 100 ratsuväen ja 200 jalkaväen miestä, marssi Manningien maiden läpi piirittämään Kypäräkiven kartanoa, jossa valtaa piti lady Sylvia. Kartanon pohjoisepuolisella pellolla tämä armeija kohtasi lordi Justin Rykkerin johtaman armeijan, vahvuudeltaan 80 ratsumiestä ja 200 jalkaväkeä. Lyhyen neuvottelun jälkeen lordi Justin Rykker komensi armeijansa hyökkäykseen lordi Ethan Hyrnen selkeästi vahvempaa asemaa vastaan. Lordi Rykkerin armeijan jalkaväki, joka koostui pääosin lordi Kevan Mannigille uskollisista Sinikissoista, kieltäytyi etenemästä jolloin Rykkerin armeijan ratsuväki joutui suojattomaksi Hyrnen ja Linnamäen Rastaiden, sekä Rajakaartin nuolimyrskyyn. Tätä seurannut Hyrnen ja Punakukkulan Fossowayn ratsuväen rynnäkkö löi hajalle Rykkerin ratsuväen ja lordi Justin Rykker vangittiin. Sinikissat vaihtoivat välittömästi puolta siirtyen Hyrnen seurassa taistelukentälle tulleiden Torhen ja Darren Mannigin leiriin.

Taistelukentän itäisellä sivustalla käytiin lähes erillinen oma taistelunsa kun Rykkerin armeijan perässä taistelukentälle saapunut Mannigin ratsuväki, Siniset Leijonat, ottivat yhteen vanhojen vihollistensa Crastorin Mustaviittojen kanssa ja joutuivat Ser Naton Luguksen johtamien Lugusten ritarien sivustahyökkäyksen uhriksi. Seuranneessa verilöylyssä lähes kaikki Siniset Leijona surmattiin tai otettiin vangiksi. Taistelun miestappiot jäivät lopulta melko vähäisiksi suhteessa siihen miten murskaavan tappion lordi Rykkerin armeija kärsi. Päivän päätyttyä kentältä kerättiin kaatuneina neljä Rykkerin, kahdeksan Harten ja kaksitoista Manningin miestä. Voittoisan lordi Hyrnen armeijan tappioiksi jäi kaksi Crastorin Mustaviittaa ja kaksi Lugusten ritaria, sekä yksi Hyrnen kaartin ja yksi Fossowayn aseenkantaja.