Sodankäynti (Tulen ja Jään Laulu)
Lakeuden alueella on sodittu aina. Alueen helppokulkuinen maasto ja luontaisten maantieteellisten rajojen vähyys on taannut sen, että Lakeus on ollut sotakenttä useaan otteeseen. Suurtarhan maat ovat rikkaita, joten ryöstelijöitä on aina riittänyt. Muinaisina aikoina Rautasaarten meriruhtinaat ryöstelivät rannikoita ja purjehtivat ylös Manderin jokea, uhaten sisämaan asutuksia. Myöhemmin tulivat valloittajat, joista Aegon Targaryen sai Lakeuden armeijat kukistettua lohikäärmeidensä avulla.
Toisaalta Lakeus on viljavaa ja väkirikasta aluetta, joten Suurtarhalla on ollut kautta historian suuri väestöpohja, josta armeijoita vävätä ja runsaasti viljaa, jolla niitä ruokkia. Niinpä sodan tuulten puhaltaessa Suurtarhan herrat ovat vähintään yhtä usein olleet hyökkääjiä, kuin puolustajiakin. Viimeisimmässä suuressa sodassa Suurtarhan vasallien pääosa taisteli Tragaryenien riveissä ja Suurtarhan ansioksi on laskettava se, että he olivat ainoa taho, jonka onnistui voittaa Robert Baratheonin armeija taistelussa.
Sodankäynti Suurtarhan mailla
Ratsuväki
Suurtarhan armeijoiden ytimen muodostaa raskas ratsuväki, jota on Lakeuden alueella perinteisesti riittänyt. Lakeuden ratsuväkijoukot tunnetaan erityisesti suurikokoisista ja vahvoista sotahevosista, sekä raskaasti panssaroiduista, peitsiä käyttävistä ritareistaan. Jokainen Suurtarhan vasalli, pieni tai suuri, tuo taistelukentälle vähintään yhden ritarin, mutta useimmat huoneet kykenevät varustamaan kymmeniä ritareita taisteluun. Suurtarhan ratsuväki taistelee tyypillisesti ratsain levy- tai ketjuhaarniskan suojaamina ja peitsiä, sekä miekkoja käyttäen.
Ritarit
Ritarin koulutus alkaa tyypillisesti 7-vuotiaana, jolloin nuori aatelispoika opettelee ratsastamaan, voimistelemaan, miekkailemaan ja taistelemaan ilman aseita. Usein nuori aatelispoika lähetettiin enonsa linnaan koulutettavaksi, jolloin hän oppi myös palvelemaan ja tottelemaan sekä toimimaan kurinalaisesti. Oppilaita kutsuttiin paaseiksi.
Koulutus oli intensiivistä aina 13 vuoden ikään, jolloin poika voitiin nimetä aseenkantajaksi. Tämän jälkeen nuori aseenkantaja seurasi herraansa - tavallisesti isäänsä, setäänsä tai enoaan - taistelukentälle, turnajaisiin ja metsästysretkille sekä huolehti herransa varusteista. Aseenkantajat harjoittelevat tässä vaiheessa yleensä yhdessä toimimaan ryhmänä, sillä raskaan ratsuväen sodankäynti vaatii hyvää yksikönsisäistä ryhmätyötä. Harjoituksen pääpaino on edelleen aseharjoituksella ja fyysisen kunnon ylläpitämisellä, mutta useimmat aseenkantajat tässä vaiheessa opettelevat lukemaan ja kirjoittamaan sekä opettelevat, paitsi aseenkäyttöä, johtamistaitoa, strategiaa ja taktiikkaa, myös musiikkia ja säveltämistä, runoutta, tanssia, muita taiteita sekä tapakulttuuria. Sanotaan, että ritariksi koulutettavan nuorukaisen tulee hallita seitsemän vapaata taitoa, seitsemän hyvettä ja seitsemän ruumiillista valmiutta.
Aseenkantaja voidaan yleensä lyödä ritariksi aikaisintaan 18-vuotiaana, joskin poikkeuksiakin tiedetään. Ennen ritariksilyöntiään aseenkantajan oli osoitettava taitonsa, kelpoisuutensa ja kunniallisuutensa. Ritariksilyönti suoritettiin usein joko taistelukentällä tai turnajaisten yhteydessä. Tässä tilaisuudessa vanhempi ritari ensin löi nuorta aseenkantajaa voimakkaasti mahaan ("viimeinen isku, jonka ritari sai vastaanottaa siihen vastaamatta"), komensi tämän kumartumaan ja kosketti tätä olkapäihin miekan lappeella. Tämän jälkeen ritarin tulee suorittaa yöllinen vartiovuoronsa lähimmässä Septissä, jossa hän valvoo yönsä rukoilleen johdatusta ja suojelusta Seitsemältä sekä vannoo ritarin valansa aamun koittaessa.
Taistelukentällä ritariratsuväki pidetään tyypillisesti taustalla reservissä aina siihen asti, kunnes päätetään antaa viholliselle ratkaiseva isku, joka toteutetaan perinteisen taktiikan mukaisesti raskaan ratsuväen rynnäköllä.
Vapaaratsastajat
Vapaaratsastajiksi kutsutaan ratsusotilaita, joita ei ole lyöty ritareiksi ja joille ei yleensä ole ritarin koulutusta tai aatelisverta. Yleensä heidän varusteensa ovat myös heikommat, kuin ritariratsuväellä, eikä heillä ole samanlaista sosiaalista statusta. He kuitenkin osaavat ratsastaa ja taistella ratsain. Erityisesti niillä alueilla, joilla kasvatetaan paljon hevosia ja ratsastustaito on yleisempää myös alemmissa sosiaaliluokissa vapaaratsastajat saattavat olla isojen maatilojen poikia, jotka palvelevat tietyn ajan vuodessa (tyypillisesti 45 tai 90 päivää) ja ansaitsevat siten talolleen verohelpotuksen. Muualla vapaaratsastajat ovat yleensä palkkasotureita.
Suurtarhan mailla vapaaratsastajat toimivat yleensä ritariratsuväen perässä taisteluun seuraavana keskiraskaana ratsuväkenä, jonka tehtävänä on viimeistellä vihollisen tuhoaminen ritarien rynnäkön murrettua ensin vihollisen rivit. Käytännössä kuitenkin tämän tyyppiset ratsurynnäköt ovat melko harvinaisia, joten vapaaratsastajia saatetaan käyttää vahventamaan jalkaväkeä.
Ratsastavina joukkoina vapaaratsastajat kykenevät liikkumaan usein muuta armeijaa nopeammin, joten sodan aikana marssirivistön etu- ja jälkivartio, sekä vihollisen alueella marssittaessa lähikylien tiedustelu ja tuhoaminen ovat myöskin niitä tehtäviä, joihin vapaaratsastajat yleensä osoitetaan. Tämän takia sodan aikana vapaaratsastajia usein pelätään ja vihataan enemmän, kuin muita vihollisen joukkoja. Pitkään jatkuvissa sodissa kevyesti varustetuista vapaaratsastajista, joilla on vähemmän käyttöä taistelukentällä, on usein muodostettu erillisiä tuhoajajoukkoja ("rappareita"), joiden tehtävänä on tiedustella, ryöstellä ja tuhota vihollisen maaseutua.
Jalkaväki
Suurtarhan alueella jalkaväki muodostetaan normaalisti kylien vapaista miehistä, jotka ovat sitoutuneet suorittamaan tietyn määrän palkatonta aseellista palvelusta vuosittain tiettyjä verohelpotuksia tai maankäyttöoikeuksia vastaan. Perinteisen sopimuksen mukaan sotilaan on palveltava herraansa aseellisesti 45 vuorokautta kunakin vuonna ilman palkkaa. Jatkuvien sotien vuoksi monesti sopimus määrittää myös sen, että palkallinen palvelusaika on 45 vuorokautta, eli sotilasta ei voida pitää poissa maatilaltaan enempää kuin kolme kuukautta vuodessa. Käytännössä kuitenkin pitkien sotien aikana monet sotilaat ovat tämän 90 vuorokauden täyttyessä joko niin kaukana kotoaan tai heidän kotialueensa on edelleen sotakenttää, jolloin he jatkavat palkallista asepalvelusta palkkasotilaina.
Suurtarhan vasallien jalkaväki taistelee tyypillisesti keihäillä aseistettuna, poikkeuksena itäisten ja eteläisten raja-alueiden jalkaväki, joissa jousimiesten osuus on suurempi. Piiritystaisteluita varten monet huoneet ovat myös ryhtyneet varustamaan pienempiä osastoja varsijousilla.
Varusväki
Linnojen varusväki muodostetaan yleensä linnojen lähialueella asuvien kylien väestä, jotka palvelevat sopimuksen mukaisesti 45 vuorokautta vuodessa linnan vartioväkenä. Tämä on tyypillisesti maatilallisesti paras mahdollinen aseellisen palveluksen muoto sillä palvelusaika on säännöllistä (esimerkiksi viikon aika kerran kahdessa kuussa) eikä näin ollen vaikeuta maanviljelystöitä. Asuessaan linnan lähistöllä ja vastatessaan sen puolustuksesta on heidän perheilleen myös luvassa sodan aikana varma turvapaikka linnan muurien sisältä. Toisaalta koska aateliset tietävät tämän saatetaan varusväeltä vaatia esimerkiksi sitä, että nämä omistavat esimerkiksi ketjupäidän, kypärän ja miekan.
Keihäsmiehet
Keihäsmiehet muodostavat suurimman osan Suurtarhan alueen asevoimista. Tavanomaisesti keihäsmiehet suorittavat vuosittaisesta 45 vuorokauden palvelusvelvoitteensa viikoittaisina sunnuntaipäivän harjoituksina omassa kylässään tai vasalliherransa käskystä esimerkiksi kauppakaravaaneja tai markkinoita vartioiden. Sodan sattuessa he astuvat palvelukseen omine aseineen ja varusteineen, joskin rikas linnanherra saattaa varustaa heitä linnan asepajan ketjupaidoilla, kilvillä ja kypärillä.
Jousimiehet
Jousimiehet ovat yleensä keihäsmiesten tavoin vapaista talonpojista muodostettuja joukkoja. Koska jousen käyttö vaatii ankaraa harjoittelua jousimiehiä löytyy lähinnä sellaisilta mailta, joilla on pitkät perinteet jousella metsästämisestä. Koska jousta ei pidetä kunniallisena ja ritarillisena aseena, vaan sen käyttö yhdistetään usein salametsästäjiin, metsärosvoihin ja pelkureihin ovat pitkäjousimiehet melko harvinainen näky sotakentällä. Joissakin huoneissa joissa on pitkät perinteen jousimiehien käytösä heitä saatetaan arvostaa kuitenkin keihäsmiehiä enemmän. Näiltä alueilta saatetaan jousimiehiä värvätä myös palkkasotureiksi.
Tyypillinen Suurtarhan mailla käytetty pitkäjousi on tehty siten, että sen paksuus on ainakin 5/8 sen leveydestä ja että se on levein kädensijan kohdalla. Pitkäjousta on käytetty sodassa ja metsästyksessä. Yleensä marjakuusesta valmistettu pitkäjousi ("war bow" eli sotajousi, kuten sitä kutsutaan) on ollut tehokas ase useissa sodissa ja pitkäjousin varustetut talonpoikaisjousimiehet ovat useissa taisteluissa tuhonneet ritariratsuväkeä. Erityisesti Dornea vastaan käydyissä sodissa ratsuritarien toiminta vuoristossa ja solissa on ollut vaikeaa tai jopa mahdotonta ja juuri näissä taisteluissa pitkäjousimiehet ovat usein todistaneet arvonsa.
Varsijousimiehet
Varsijousimiehet ovat yleensä linnojen varusväkeä tai sodan aikana erityisesti varustettuja jalkaväen miehiä. Koska varsijousta pidetään pitkäjousen tavoin vain sodankäyntiin tarkoitettuna aseena eivät useat linnanherrat halua nähdä niitä muiden, kuin luotetun varusväen käsissä.
Varsijousen käyttö on käsijousta helpompi omaksua ja sen tehokkuus on valtava. Raskaimmat kenttätaisteluissa käytetyt varsijouset heittivät nuolen yli 400 metrin päähän ja läpäisivät haarniskan 200 metrin etäisyydeltä. Aseen haittana on sen hidas virittäminen, joka tapahtuu taljakoneiston ja kampilaitteen avulla. Sen yhtä osaa, pientä juoksupyöräparia jänteeseen tarttuvine koukkuineen, kutsutaan nimellä vekara, josta se on jäänyt suomen kieleen. Kevymepi jalkajousi viritetään laittamalla aseen kärjessä oleva jalustin jalkaterän ympäri. Jousen jänne kiinnitetään ampujan vyöllä olevaan koukkuun ja suoristaessaan selkänsä ampuja virittää aseen.
Nostoväki
Nostoväeksi kutsutaan sodan aikana palvelukseen kutsuttuja maalaisia, jotka varustetaan linnanherran toimin yleensä vain kypärällä ja keihäällä. Heillä ei ole sopimusta palveluksesta, vaan heidät on käytännössä pakkovärvätty sodan ajaksi joka saattaa käytännössä tarkoittaa mitä tahansa muutamasta viikosta vuosiin. Lukuisa maatiloja on ajautunut vararikkoon pidempien sotien aikana, kun miesväki on värvätty palkatta nostoväen riveihin.
Linnat
Linna on sotilaallinen suojarakennus tai -rakennusryhmä, jonka tärkeimpiä osia ovat muurit ja torni tai tornit. Linnoilla on myös toissijainen merkitys hallitsijoiden asuntoina ja hallinnollisina keskuksina. Tämän vuoksi puolustusrakenteisiin on sijoitettu myös asuin- ja edustustiloja, uskonnollisia ynnä muita rakennuksia kulloisenkin käyttötarkoituksen mukaan. Linna on kuitenkin pääasiassa sotilaallinen puolustusasema. Puolustettavuutta parannetaan mm. muureilla, torneilla ja vallihaudoilla. Linna voi olla erillinen oma rakennus tai rakennuskokonaisuus tai se saattaa liittyä selvästi erottuvana osana kaupunginmuuriin.
Kumpu (eng. Motte ) on maakumpu jonkan päälle linnoitusrakennelma, torni tai talo tehdään. Tornin materiaalina käytettin ensin tyypillisesti puuta myöhemmin kiveä. Motten yhteyteen rakennettiin tyypillisesti myös esilinna. Esilinna on linnoitettu suljettu alue. Tämän tyyppinen piha on tyypillinen linnan piirre ja monissa linnoissa on niitä ainakin yksi. Kummun päällä oleva torni toimi viimeisenä ja parhaana suojapaikkana ja esilinnaan sijoitettiin sinne paremmin mahtuvia toimintoja.
Sakaroidut muurit löytyivät usein ainakin ympärysmuureilta sekä porttitorneista. Sakaroinnilla tarkoitetaan yleisesti järjestelmää, jossa rakennuksen (muuri, torni ym. ) harjalla on ns. lyhyt muuri, jossa sakarat ja aukot vaihtelevat vuorotellen. Tämän tarkoitus on, sekä antaa suojaa puolustajille, että mahdollistaa aseiden käyttö hyökkääjää vastan. Ampuma-aukkoja voi olla sakaroissa tai muualla muurissa. Ampuma-aukon tarkoitus on suojata puolustavaa jousiampujaa pienentämällä osumalle alttiina olevaa pinta-alaa verrattuna tilanteeseen, jossa ampuja olisi näkyvissä sakaroinnin välissä. Muurin ylin osa voi ulottua heiman ulospäin jolloin mahdollistuu erilaisten esineiden ja nesteiden tiputtaminen suojasta suoraan muurin vierällä olevien hyökkääjien päälle. Olkakivien välisessä osassa on usein aukko josta voidaan pudottaa jotain muurin juurella olevien hyökkääjien päälle. Olkakivien ja kivisen puolustuskäytävän sijasta tällainen ulokkeellinen puolustuskäytävä voitiin rakentaa myös kokonaan tai osittain puusta.
Vallihauta on puolustusrakennelmaksi tehty kaivanto. Kaivanto saattaa olla kuiva tai täytetty vedellä. Kaivannon tarkoitus on estää hyökkäystornien lähestyminen sekä tunnelien kaivaminen muurien alle. Suuressa kuivassa ja syvässä vallihaudassa puolustaja saattoi saada sotilaallista etua vastahyökkäyksessä rynnäkköä vastaan esimerkiksi käyttämällä raskasta ratsuväkeä jalkaväkeä vastaan.
Hyökkääjällä on käytössään kaksi taktiikkaa: piiritys ja rynnäkkö. Piiritystilanteessa hyökkäjä pyrki voittoon ehdyttämällä linnan puolustustahdon tai resurssit: tyypillisesti juoman ja ruoan. Tyypillinen tapa puolustuksen murtamiseen rynnäköllä on muurin ylittäminen tikkaiden, köysien tai piiritystornien avulla. Rynnäkön helpottamiseksi tai mahdollistamiseksi muuria pyritään murtamaan heittokoneilla singotuilla ammuksilla tai sortamalla muuri sen alle kaivettuun tunneliin.
Huolto
Linnoissa taistellessaan armeijat tukeutuvat linnojen muurien sisällä olevien kauppiaiden ja käsityöläisten palveluihin, mutta heti kun sota siirtyy pois oman linnan alueelta tarvitsee armeija kuormastoa ja joutuu todennäköisesti hankkimaan ruokaa ryöstelemällä maaseutua.
Kuormastot
Marssilla olevaa armeijaa seuraa lähes aina kuormasto, jossa kulkee ruoka- ja juomavaroja, varusteita ja varahevosia. Erittäin tärkeä, ja parhaiten vartioitu, osa kuormastoa on sotakassa, jossa säilytetään kaikkea sitä hopeaa ja kultaa, jota tarvitaan sotilaille maksamiseen ja tarvikkeiden ostamiseen marssin aikana. Kuormastoon lasketaan kuuluvaksi myös aatelisten mukanaan tuomat palvelijat, sepät, eläintenhoitajat, välskärit ja kauppiaat, joiden läsnäolo on välttämätöntä ritariratsuväen ylläpitämiseksi. Kuormaston perässä vaeltavat leiriseuralaiset, jotka muodostavat merkittävän osan muun marssilla olevan armeijan huollosta. Leiriseuralaiset ovat pääosin naisia, jotka saattavat olla jonkun jalkaväen sotilaan tai vapaaratsastajan "sotavaimoja" tai liikenteessä itsenäisinä toimijoina. Vaikka leiriseuralaiset yhdistetäänkin usein seksuaalisiin palveluihin, on heidän läsnäolonsa välttämätöntä armeijan toiminnalle myös muista syistä. Leiriseuralaiset pesevät ja huoltavat vaatteita, keräävät ja valmistavat ruokaa, paimentavat mukana seuraavaa teuraskarjaa, sekä osallistuvat vihollisen maaseudun ja taistelukenttien ryöstelemiseen ja saaliin kuljettamiseen.
Ryöstely
Liikkuva armeija ellä ryöstelemällä. Linnanherran omilla ja tärkeimpien liittolaisten mailla ruoka ja muu sotamateriaali jota kuormasto ja leiriseuralaiset eivät itse valmista ostetaan, mutta usein tähänkin kaupankäyntiin liittyy ryöstön piirteitä: Maalaisilla ei välttämättä olisi varaa myydä ruokavarastojaan, mutta sadan nälkäisen ja raskaasti aseistetun sotilaan saapuminen kylään ei usein anna muuta vaihtoehtoa vaikka sotilaat marssisivatkin ystävällismielisen tahon viirien alla. Lisäksi erityisesti aatelisilla on tapana vaatia ilmaista kestitystä, joka saattaa tulla hyvinkin kalliiksi paikalliselle, jo valmiiksi köyhälle, maaseutuväestölle.
Marssin siirtyessä vihollisen maille ja sodan jatkuessa ryöstely muuttuu avoimemmaksi. Ruokaa ja tarvikkeita vaaditaan ja otetaan, eikä niistä välttämättä makseta. Tosin vihollisenkin marssiessa kylään saattaa kylä hyvinkin säästyä pahimmilta väkivaltaisuuksilta ja jopa saada maksun osasta tavaroitaan, mikäli sotilasjoukolla sattuu olemaan rahaa ja asiasta ehditään neuvottelemaan aatelisten kanssa. Monissa tapauksissa kylän kannattaakin nöyrästi kestittää marssivan joukon aatelisia ja toivoa, että nämä pitävät edes jonkinlaista kuria joukoissaan.
Mikäli marssikuormaston sotakassa alkaa olla turhan kevyt saattaa aatelisto kuitata palkkavelat antamalla jonkin kylän sotilailleen vapaasti ryöstettäväksi. Tämä tapahtuu erityisesti mikäli vastarintaa on esiintynyt kylän mailla. Tällöin kylä saattaa hyvinkin nopeasti joutua täydellisen tuhon kohteeksi, kun aseistetut ryöstelijät murtautuvat taloihin ja ottavat väkivalloin mitä haluavat.
Suurtarhan vasallien asevoimat
Hyrnen Huone
Pitkäjärven kartano
20 ritaria
20 vapaaratsastajaa
300 jalkaväen miestä, joista 100 jousimiestä
Pitkäjärven Kartano
Pitkäjärven linna on Hyrnen suvulle pitkään kuulunut linnake, joka on rakennettu kiviselle niemelle Pitkäjärven itärannalle. Linna muodostuu esilinnasta, joka on käytännössä niemen poikki rakennettu kivinen sakaramuuri, joka rajoittuu idässä niemen poikki kaivettuu vallihautaan ja yhtyy lännessä kartanon seiniin. Kartanon länsiseinä alapuolelta alkaa suoraan jyrkkä kivikko, joka putoaa järveen. Luoteispuolella kartanon ja järven väliin jää pieni veneranta, jonne pääsee luoteispuolella olevasta pikkuportista. Esilinnan sisäpuolisella linnan pienellä pihalla on sepän paja ja joukko talleja. Kukkulalle rakennetussa kivisessä kartanontornissa sijaitsevat Hyrnen huoneen aatelisten asuin ja edustustilat, sekä suurin osa linnan varastoista.
Huoneen Kaarti
Hyrnen Huoneen Kaarti on yksi alueen tunnetuimpia sotilasyksiköitä, jonka perinteet juontavat juurensa satojen vuosien taakse. Se on kahdestakymmenestä Hyrnen huoneen alaisuudessa palvelevasta ritarista koostuva osasto, joka toimii Hyrnen huoneen henkivartiokaartina, lähimpinä virkamiehinä, sekä raskaana ratsuväkenä. Jokainen kaartilainen on koulutettu ritariksi lapsesta pitäen ja viettänyt käytännössä koko ikänsä Hyrnen huoneen palveluksessa aseellisia taitoja harjoittaen. Hyrnen huoneen kaartin komentajana toimii perinteisesti Hyrnen lordin vanhin poika. Rauhallisinakin aikoina linnassa on aina paikalla neljästä kuuteen kaartilaista, jotka seisovat vartiossa Hyrnen lordin rinnalla ja toimivat samalla linnan varusväen vartiopäälliköinä.
Rajakaarti
Hyrnen rajakaarti on perinteisesti Hyrnen huoneen sherifin johdossa toimiva kahdenkymmenen vapaaratsastajan osasto, joka vastaa rauhan aikana järjestyksenpidosta Hyrnen mailla. Salametsästäjien ja maantierosvojen jäljittäminen on erityisesti heidän vastuullaan. Rajakaartilaiset ovat virallisesti palveluksessa 90 vuorokautta vuodesta ja heille maksetaan pientä palkkaa tältä ajalta. Käytännössä tämä tarkoittaa kuitenkin sitä, että minä tahansa hetkenä neljästä kuuteen rajakaartilaisten on partioimatkalla tai erikseen käsketyllä tehtävällä muiden ollessa pitämässä järjestystä kotikylissään, joista heidät voidaan kutsua avuksi hyvinkin nopeasti. Partiomatkoillaan rajakaartilaiset liikkuvat yksin, pareittain tai useamman "Hyrnen rastaan" avustamina. Sodan aikana rajakaartilaiset toimivat marssirivistön edessä tiedustelijoina tai jalkaväen tukena. Periaatteessa rajakaartilaisen tärkeimmät työvälineet ovat hyvä ratsuhevonen, miekka tai keihäs ja hyvät silmät, mutta monet ovat varustautuneet lisäksi jousella ja rautapaidalla.
Linnan varusväki
Linnan varusväki on yhteensa sadan miehen vahvuinen vartiosto, josta palveluksessa kerralla on 12 miestä. Nämä kaksitoista miestä vastaavat Pitkäjärven linnan muurien ja porttien vartioinnista kolmeen vahtivuoroon jaettuna. Varusväen miehet ja heidän perheensä asuvat kaikki alle päivän matkan päässä Hyrnen linnasta, joten sodan uhan ollessa ilmassa heidät voidaan kutsua kokoon hyvinkin nopeasti. Monet varusväen miehet ovat entisiä rastaita ja vaikka he ovatkin siten hiukan vanhempaa väkeä on heillä yleensä tuoda palvelukseen elämänkokemuksen lisäksi kypärä, rengashaarniska ja hyvä keihäs.
Hyrnen Rastaat
Hyrnen huoneen maaseudulta värvättyä jalkaväkeä, sekä heidän leiriseuralaisia kutsutaan yleisesti rastaiksi. Nimitys on vanha ja juontaa juurensa siihen, että sota-aikana heidän on tapana nukkua peltoja reunustavissa pensasaidoissa. Tämä erikoislaatuinen majoittuminen marssilla puolestaan johtuu siitä, että noin puolet rastaista on jousimiehiä, jotka ovat tottuneet metsästämään lintuja ja jäniksiä Hyrnen itäisillä metsämailla. Vaikka korkeintaan kevyesti panssaroidut rastaat eivät herätäkään taistelukentällä samanlaista pelkoa, kuin Hyrnen Kaartin päästä jalkoihin asti panssaroidut raskaat ritarit valtavine sotahevosineen, niin pensasaitaan ryhmittynyttä keihäs ja jousimiesten osastoa on vaikea ajaa pakoon asemistaan edes ratsuväen avulla.
Jalkaväen keihäs- tai jousimiehenä palveleva rastas on sitoutunut 45 vuorokauden aseelliseen palvelukseen vuodessa, jota voidaan jatkaa 45 vuorokautta palkallisena. Yleensä rastaat palvelevat tästä ajasta vuosittain 12 vuorokautta harjoituksissa joka kuukauden viimeisenä sunnuntaina, sekä noin 30 päivää erilaisissa partio- ja vartiotehtävissä rajakaartilaisten johtamina. Vakituiset leiriseuralaiset ja jalkaväen miesten perheet eivät ole sidottuja säädettyyn palvelusaikaan, mutta käytännössä rajakaartilaiset ja heitä seuraava jalkaväki on tottuneet luottamaan heidän apuunsa partiomatkoilla majoituksen, hevosten rehun tai vaikka iltapalan suhteen.
Manningin Huone
Harten Huone
Helmisakaran linna
40 ritaria
100 jalkaväen miestä
