Sodankäynti (Tulen ja Jään Laulu)
Lakeuden alueella on sodittu aina. Alueen helppokulkuinen maasto ja luontaisten maantieteellisten rajojen vähyys on taannut sen, että Lakeus on ollut sotakenttä useaan otteeseen. Suurtarhan maat ovat rikkaita, joten ryöstelijöitä on aina riittänyt. Muinaisina aikoina Rautasaarten meriruhtinaat ryöstelivät rannikoita ja purjehtivat ylös Manderin jokea, uhaten sisämaan asutuksia. Myöhemmin tulivat valloittajat, joista Aegon Targaryen sai Lakeuden armeijat kukistettua lohikäärmeidensä avulla.
Toisaalta Lakeus on viljavaa ja väkirikasta aluetta, joten Suurtarhalla on ollut kautta historian suuri väestöpohja, josta armeijoita vävätä ja runsaasti viljaa, jolla niitä ruokkia. Niinpä sodan tuulten puhaltaessa Suurtarhan herrat ovat vähintään yhtä usein olleet hyökkääjiä, kuin puolustajiakin. Viimeisimmässä suuressa sodassa Suurtarhan vasallien pääosa taisteli Tragaryenien riveissä ja Suurtarhan ansioksi on laskettava se, että he olivat ainoa taho, jonka onnistui voittaa Robert Baratheonin armeija taistelussa.
Sodankäynti Suurtarhan mailla
Ratsuväki
Suurtarhan armeijoiden ytimen muodostaa raskas ratsuväki, jota on Lakeuden alueella perinteisesti riittänyt. Lakeuden ratsuväkijoukot tunnetaan erityisesti suurikokoisista ja vahvoista sotahevosista, sekä raskaasti panssaroiduista, peitsiä käyttävistä ritareistaan. Jokainen Suurtarhan vasalli, pieni tai suuri, tuo taistelukentälle vähintään yhden ritarin, mutta useimmat huoneet kykenevät varustamaan kymmeniä ritareita taisteluun. Suurtarhan ratsuväki taistelee tyypillisesti ratsain levy- tai ketjuhaarniskan suojaamina ja peitsiä, sekä miekkoja käyttäen.
Ritarit
Ritarin koulutus alkaa tyypillisesti 7-vuotiaana, jolloin nuori aatelispoika opettelee ratsastamaan, voimistelemaan, miekkailemaan ja taistelemaan ilman aseita. Usein nuori aatelispoika lähetettiin enonsa linnaan koulutettavaksi, jolloin hän oppi myös palvelemaan ja tottelemaan sekä toimimaan kurinalaisesti. Oppilaita kutsuttiin paaseiksi.
Koulutus oli intensiivistä aina 13 vuoden ikään, jolloin poika voitiin nimetä aseenkantajaksi. Tämän jälkeen nuori aseenkantaja seurasi herraansa - tavallisesti isäänsä, setäänsä tai enoaan - taistelukentälle, turnajaisiin ja metsästysretkille sekä huolehti herransa varusteista. Aseenkantajat harjoittelevat tässä vaiheessa yleensä yhdessä toimimaan ryhmänä, sillä raskaan ratsuväen sodankäynti vaatii hyvää yksikönsisäistä ryhmätyötä. Harjoituksen pääpaino on edelleen aseharjoituksella ja fyysisen kunnon ylläpitämisellä, mutta useimmat aseenkantajat tässä vaiheessa opettelevat lukemaan ja kirjoittamaan sekä opettelevat, paitsi aseenkäyttöä, johtamistaitoa, strategiaa ja taktiikkaa, myös musiikkia ja säveltämistä, runoutta, tanssia, muita taiteita sekä tapakulttuuria. Sanotaan, että ritariksi koulutettavan nuorukaisen tulee hallita seitsemän vapaata taitoa, seitsemän hyvettä ja seitsemän ruumiillista valmiutta.
Aseenkantaja voidaan yleensä lyödä ritariksi aikaisintaan 18-vuotiaana, joskin poikkeuksiakin tiedetään. Ennen ritariksilyöntiään aseenkantajan oli osoitettava taitonsa, kelpoisuutensa ja kunniallisuutensa. Ritariksilyönti suoritettiin usein joko taistelukentällä tai turnajaisten yhteydessä. Tässä tilaisuudessa vanhempi ritari ensin löi nuorta aseenkantajaa voimakkaasti mahaan ("viimeinen isku, jonka ritari sai vastaanottaa siihen vastaamatta"), komensi tämän kumartumaan ja kosketti tätä olkapäihin miekan lappeella. Tämän jälkeen ritarin tulee suorittaa yöllinen vartiovuoronsa lähimmässä Septissä, jossa hän valvoo yönsä rukoilleen johdatusta ja suojelusta Seitsemältä sekä vannoo ritarin valansa aamun koittaessa.
Taistelukentällä ritariratsuväki pidetään tyypillisesti taustalla reservissä aina siihen asti, kunnes päätetään antaa viholliselle ratkaiseva isku, joka toteutetaan perinteisen taktiikan mukaisesti raskaan ratsuväen rynnäköllä.
Vapaaratsastajat
Vapaaratsastajiksi kutsutaan ratsusotilaita, joita ei ole lyöty ritareiksi ja joille ei yleensä ole ritarin koulutusta tai aatelisverta. Yleensä heidän varusteensa ovat myös heikommat, kuin ritariratsuväellä, eikä heillä ole samanlaista sosiaalista statusta. He kuitenkin osaavat ratsastaa ja taistella ratsain. Erityisesti niillä alueilla, joilla kasvatetaan paljon hevosia ja ratsastustaito on yleisempää myös alemmissa sosiaaliluokissa vapaaratsastajat saattavat olla isojen maatilojen poikia, jotka palvelevat tietyn ajan vuodessa (tyypillisesti 45 tai 90 päivää) ja ansaitsevat siten talolleen verohelpotuksen. Muualla vapaaratsastajat ovat yleensä palkkasotureita.
Suurtarhan mailla vapaaratsastajat toimivat yleensä ritariratsuväen perässä taisteluun seuraavana keskiraskaana ratsuväkenä, jonka tehtävänä on viimeistellä vihollisen tuhoaminen ritarien rynnäkön murrettua ensin vihollisen rivit. Käytännössä kuitenkin tämän tyyppiset ratsurynnäköt ovat melko harvinaisia, joten vapaaratsastajia saatetaan käyttää vahventamaan jalkaväkeä.
Ratsastavina joukkoina vapaaratsastajat kykenevät liikkumaan usein muuta armeijaa nopeammin, joten sodan aikana marssirivistön etu- ja jälkivartio, sekä vihollisen alueella marssittaessa lähikylien tiedustelu ja tuhoaminen ovat myöskin niitä tehtäviä, joihin vapaaratsastajat yleensä osoitetaan. Tämän takia sodan aikana vapaaratsastajia usein pelätään ja vihataan enemmän, kuin muita vihollisen joukkoja. Pitkään jatkuvissa sodissa kevyesti varustetuista vapaaratsastajista, joilla on vähemmän käyttöä taistelukentällä, on usein muodostettu erillisiä tuhoajajoukkoja ("rappareita"), joiden tehtävänä on tiedustella, ryöstellä ja tuhota vihollisen maaseutua.
Jalkaväki
Suurtarhan alueella jalkaväki muodostetaan normaalisti kylien vapaista miehistä, jotka ovat sitoutuneet suorittamaan tietyn määrän palkatonta aseellista palvelusta vuosittain tiettyjä verohelpotuksia tai maankäyttöoikeuksia vastaan. Perinteisen sopimuksen mukaan sotilaan on palveltava herraansa aseellisesti 45 vuorokautta kunakin vuonna ilman palkkaa. Jatkuvien sotien vuoksi monesti sopimus määrittää myös sen, että palkallinen palvelusaika on 45 vuorokautta, eli sotilasta ei voida pitää poissa maatilaltaan enempää kuin kolme kuukautta vuodessa. Käytännössä kuitenkin pitkien sotien aikana monet sotilaat ovat tämän 90 vuorokauden täyttyessä joko niin kaukana kotoaan tai heidän kotialueensa on edelleen sotakenttää, jolloin he jatkavat palkallista asepalvelusta palkkasotilaina.
Suurtarhan vasallien jalkaväki taistelee tyypillisesti keihäillä aseistettuna, poikkeuksena itäisten ja eteläisten raja-alueiden jalkaväki, joissa jousimiesten osuus on suurempi. Piiritystaisteluita varten monet huoneet ovat myös ryhtyneet varustamaan pienempiä osastoja varsijousilla.
Varusväki
Linnojen varusväki muodostetaan yleensä linnojen lähialueella asuvien kylien väestä, jotka palvelevat sopimuksen mukaisesti 45 vuorokautta vuodessa linnan vartioväkenä. Tämä on tyypillisesti maatilallisesti paras mahdollinen aseellisen palveluksen muoto sillä palvelusaika on säännöllistä (esimerkiksi viikon aika kerran kahdessa kuussa) eikä näin ollen vaikeuta maanviljelystöitä. Asuessaan linnan lähistöllä ja vastatessaan sen puolustuksesta on heidän perheilleen myös luvassa sodan aikana varma turvapaikka linnan muurien sisältä. Toisaalta koska aateliset tietävät tämän saatetaan varusväeltä vaatia esimerkiksi sitä, että nämä omistavat esimerkiksi ketjupäidän, kypärän ja miekan.
Keihäsmiehet
Keihäsmiehet muodostavat suurimman osan Suurtarhan alueen asevoimista. Tavanomaisesti keihäsmiehet suorittavat vuosittaisesta 45 vuorokauden palvelusvelvoitteensa viikoittaisina sunnuntaipäivän harjoituksina omassa kylässään tai vasalliherransa käskystä esimerkiksi kauppakaravaaneja tai markkinoita vartioiden. Sodan sattuessa he astuvat palvelukseen omine aseineen ja varusteineen, joskin rikas linnanherra saattaa varustaa heitä linnan asepajan ketjupaidoilla, kilvillä ja kypärillä.
Jousimiehet
Jousimiehet ovat yleensä keihäsmiesten tavoin vapaista talonpojista muodostettuja joukkoja. Koska jousen käyttö vaatii ankaraa harjoittelua jousimiehiä löytyy lähinnä sellaisilta mailta, joilla on pitkät perinteet jousella metsästämisestä. Koska jousta ei pidetä kunniallisena ja ritarillisena aseena, vaan sen käyttö yhdistetään usein salametsästäjiin, metsärosvoihin ja pelkureihin ovat pitkäjousimiehet melko harvinainen näky sotakentällä. Joissakin huoneissa joissa on pitkät perinteen jousimiehien käytösä heitä saatetaan arvostaa kuitenkin keihäsmiehiä enemmän. Näiltä alueilta saatetaan jousimiehiä värvätä myös palkkasotureiksi.
Tyypillinen Suurtarhan mailla käytetty pitkäjousi on tehty siten, että sen paksuus on ainakin 5/8 sen leveydestä ja että se on levein kädensijan kohdalla. Pitkäjousta on käytetty sodassa ja metsästyksessä. Yleensä marjakuusesta valmistettu pitkäjousi ("war bow" eli sotajousi, kuten sitä kutsutaan) on ollut tehokas ase useissa sodissa ja pitkäjousin varustetut talonpoikaisjousimiehet ovat useissa taisteluissa tuhonneet ritariratsuväkeä. Erityisesti Dornea vastaan käydyissä sodissa ratsuritarien toiminta vuoristossa ja solissa on ollut vaikeaa tai jopa mahdotonta ja juuri näissä taisteluissa pitkäjousimiehet ovat usein todistaneet arvonsa.
Varsijousimiehet
Varsijousimiehet ovat yleensä linnojen varusväkeä tai sodan aikana erityisesti varustettuja jalkaväen miehiä. Koska varsijousta pidetään pitkäjousen tavoin vain sodankäyntiin tarkoitettuna aseena eivät useat linnanherrat halua nähdä niitä muiden, kuin luotetun varusväen käsissä.
Varsijousen käyttö on käsijousta helpompi omaksua ja sen tehokkuus on valtava. Raskaimmat kenttätaisteluissa käytetyt varsijouset heittivät nuolen yli 400 metrin päähän ja läpäisivät haarniskan 200 metrin etäisyydeltä. Aseen haittana on sen hidas virittäminen, joka tapahtuu taljakoneiston ja kampilaitteen avulla. Sen yhtä osaa, pientä juoksupyöräparia jänteeseen tarttuvine koukkuineen, kutsutaan nimellä vekara, josta se on jäänyt suomen kieleen. Kevymepi jalkajousi viritetään laittamalla aseen kärjessä oleva jalustin jalkaterän ympäri. Jousen jänne kiinnitetään ampujan vyöllä olevaan koukkuun ja suoristaessaan selkänsä ampuja virittää aseen.
Nostoväki
Nostoväeksi kutsutaan sodan aikana palvelukseen kutsuttuja maalaisia, jotka varustetaan linnanherran toimin yleensä vain kypärällä ja keihäällä. Heillä ei ole sopimusta palveluksesta, vaan heidät on käytännössä pakkovärvätty sodan ajaksi joka saattaa käytännössä tarkoittaa mitä tahansa muutamasta viikosta vuosiin. Lukuisa maatiloja on ajautunut vararikkoon pidempien sotien aikana, kun miesväki on värvätty palkatta nostoväen riveihin.
Linnat
Linna on sotilaallinen suojarakennus tai -rakennusryhmä, jonka tärkeimpiä osia ovat muurit ja torni tai tornit. Linnoilla on myös toissijainen merkitys hallitsijoiden asuntoina ja hallinnollisina keskuksina. Tämän vuoksi puolustusrakenteisiin on sijoitettu myös asuin- ja edustustiloja, uskonnollisia ynnä muita rakennuksia kulloisenkin käyttötarkoituksen mukaan. Linna on kuitenkin pääasiassa sotilaallinen puolustusasema. Puolustettavuutta parannetaan mm. muureilla, torneilla ja vallihaudoilla. Linna voi olla erillinen oma rakennus tai rakennuskokonaisuus tai se saattaa liittyä selvästi erottuvana osana kaupunginmuuriin.
Kumpu (eng. Motte ) on maakumpu jonkan päälle linnoitusrakennelma, torni tai talo tehdään. Tornin materiaalina käytettin ensin tyypillisesti puuta myöhemmin kiveä. Motten yhteyteen rakennettiin tyypillisesti myös esilinna. Esilinna on linnoitettu suljettu alue. Tämän tyyppinen piha on tyypillinen linnan piirre ja monissa linnoissa on niitä ainakin yksi. Kummun päällä oleva torni toimi viimeisenä ja parhaana suojapaikkana ja esilinnaan sijoitettiin sinne paremmin mahtuvia toimintoja.
Sakaroidut muurit löytyivät usein ainakin ympärysmuureilta sekä porttitorneista. Sakaroinnilla tarkoitetaan yleisesti järjestelmää, jossa rakennuksen (muuri, torni ym. ) harjalla on ns. lyhyt muuri, jossa sakarat ja aukot vaihtelevat vuorotellen. Tämän tarkoitus on, sekä antaa suojaa puolustajille, että mahdollistaa aseiden käyttö hyökkääjää vastan. Ampuma-aukkoja voi olla sakaroissa tai muualla muurissa. Ampuma-aukon tarkoitus on suojata puolustavaa jousiampujaa pienentämällä osumalle alttiina olevaa pinta-alaa verrattuna tilanteeseen, jossa ampuja olisi näkyvissä sakaroinnin välissä. Muurin ylin osa voi ulottua heiman ulospäin jolloin mahdollistuu erilaisten esineiden ja nesteiden tiputtaminen suojasta suoraan muurin vierällä olevien hyökkääjien päälle. Olkakivien välisessä osassa on usein aukko josta voidaan pudottaa jotain muurin juurella olevien hyökkääjien päälle. Olkakivien ja kivisen puolustuskäytävän sijasta tällainen ulokkeellinen puolustuskäytävä voitiin rakentaa myös kokonaan tai osittain puusta.
Vallihauta on puolustusrakennelmaksi tehty kaivanto. Kaivanto saattaa olla kuiva tai täytetty vedellä. Kaivannon tarkoitus on estää hyökkäystornien lähestyminen sekä tunnelien kaivaminen muurien alle. Suuressa kuivassa ja syvässä vallihaudassa puolustaja saattoi saada sotilaallista etua vastahyökkäyksessä rynnäkköä vastaan esimerkiksi käyttämällä raskasta ratsuväkeä jalkaväkeä vastaan.
Hyökkääjällä on käytössään kaksi taktiikkaa: piiritys ja rynnäkkö. Piiritystilanteessa hyökkäjä pyrki voittoon ehdyttämällä linnan puolustustahdon tai resurssit: tyypillisesti juoman ja ruoan. Tyypillinen tapa puolustuksen murtamiseen rynnäköllä on muurin ylittäminen tikkaiden, köysien tai piiritystornien avulla. Rynnäkön helpottamiseksi tai mahdollistamiseksi muuria pyritään murtamaan heittokoneilla singotuilla ammuksilla tai sortamalla muuri sen alle kaivettuun tunneliin.
Huolto
Linnoissa taistellessaan armeijat tukeutuvat linnojen muurien sisällä olevien kauppiaiden ja käsityöläisten palveluihin, mutta heti kun sota siirtyy pois oman linnan alueelta tarvitsee armeija kuormastoa ja joutuu todennäköisesti hankkimaan ruokaa ryöstelemällä maaseutua.
Kuormastot
Marssilla olevaa armeijaa seuraa lähes aina kuormasto, jossa kulkee ruoka- ja juomavaroja, varusteita ja varahevosia. Erittäin tärkeä, ja parhaiten vartioitu, osa kuormastoa on sotakassa, jossa säilytetään kaikkea sitä hopeaa ja kultaa, jota tarvitaan sotilaille maksamiseen ja tarvikkeiden ostamiseen marssin aikana. Kuormastoon lasketaan kuuluvaksi myös aatelisten mukanaan tuomat palvelijat, sepät, eläintenhoitajat, välskärit ja kauppiaat, joiden läsnäolo on välttämätöntä ritariratsuväen ylläpitämiseksi. Kuormaston perässä vaeltavat leiriseuralaiset, jotka muodostavat merkittävän osan muun marssilla olevan armeijan huollosta. Leiriseuralaiset ovat pääosin naisia, jotka saattavat olla jonkun jalkaväen sotilaan tai vapaaratsastajan "sotavaimoja" tai liikenteessä itsenäisinä toimijoina. Vaikka leiriseuralaiset yhdistetäänkin usein seksuaalisiin palveluihin, on heidän läsnäolonsa välttämätöntä armeijan toiminnalle myös muista syistä. Leiriseuralaiset pesevät ja huoltavat vaatteita, keräävät ja valmistavat ruokaa, paimentavat mukana seuraavaa teuraskarjaa, sekä osallistuvat vihollisen maaseudun ja taistelukenttien ryöstelemiseen ja saaliin kuljettamiseen.
Ryöstely
Liikkuva armeija ellä ryöstelemällä. Linnanherran omilla ja tärkeimpien liittolaisten mailla ruoka ja muu sotamateriaali jota kuormasto ja leiriseuralaiset eivät itse valmista ostetaan, mutta usein tähänkin kaupankäyntiin liittyy ryöstön piirteitä: Maalaisilla ei välttämättä olisi varaa myydä ruokavarastojaan, mutta sadan nälkäisen ja raskaasti aseistetun sotilaan saapuminen kylään ei usein anna muuta vaihtoehtoa vaikka sotilaat marssisivatkin ystävällismielisen tahon viirien alla. Lisäksi erityisesti aatelisilla on tapana vaatia ilmaista kestitystä, joka saattaa tulla hyvinkin kalliiksi paikalliselle, jo valmiiksi köyhälle, maaseutuväestölle.
Marssin siirtyessä vihollisen maille ja sodan jatkuessa ryöstely muuttuu avoimemmaksi. Ruokaa ja tarvikkeita vaaditaan ja otetaan, eikä niistä välttämättä makseta. Tosin vihollisenkin marssiessa kylään saattaa kylä hyvinkin säästyä pahimmilta väkivaltaisuuksilta ja jopa saada maksun osasta tavaroitaan, mikäli sotilasjoukolla sattuu olemaan rahaa ja asiasta ehditään neuvottelemaan aatelisten kanssa. Monissa tapauksissa kylän kannattaakin nöyrästi kestittää marssivan joukon aatelisia ja toivoa, että nämä pitävät edes jonkinlaista kuria joukoissaan.
Mikäli marssikuormaston sotakassa alkaa olla turhan kevyt saattaa aatelisto kuitata palkkavelat antamalla jonkin kylän sotilailleen vapaasti ryöstettäväksi. Tämä tapahtuu erityisesti mikäli vastarintaa on esiintynyt kylän mailla. Tällöin kylä saattaa hyvinkin nopeasti joutua täydellisen tuhon kohteeksi, kun aseistetut ryöstelijät murtautuvat taloihin ja ottavat väkivalloin mitä haluavat.
Nuoliojan Piiritys
| Nuoliojan Piiritys | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
|
|
| ||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
Lordi Ethan Hyrne |
Lordi Sofric Dannett | ||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
~1500 miestä |
~300 miestä | ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
~400 miestä |
~200 miestä | ||||||||
Vallananastajan Sodan olleessa käytännössä ohi Dannettien joukot vetäytyivät taistelukentältä omaan linnaansa Nuoliojan Kartanoon ja julistivat uskollisuutta vallananastaja Robert Baratheonille. Valitettavasti Suurtarha oli sodan aikana kyllästynyt Dannettien puolenvaihtoihin ja omanedun tavoitteluun. Tyrellit päättivät tehdä hankalasta vasallista esimerkkitapauksen ja Dannettien linna piiritettiin useiden sukujen toimesta. Fossowayden sukujen johdolla lähialueen Tyrelleille uskollisista huoneista koottiin piiritysarmeija, jolla oli yli viisinkertainen ylivoima Dannettien jäljellä olevaa joukkoa vastaan. Merkittävästä ylivoimasta huolimatta piiritys ei sujunut aluksi kovinkaan hyvin, sillä Nuoliojan syvän vallihaudan ylittäminen rynnäköllä osoittautui lähes mahdottomaksi tehtäväksi vallihaudan jyrkkien seinämien ja pohjalla olevan veden vuoksi. Vaikka Nuoliojan silloinen lordi Sofric Dannett saikin surmansa yhden rynnäkön aikana silmäänsä osuneesta nuolesta toinen veli putosi Nuoliojan vallilta murskautuen alla olevien miesten kypäriä vasten eivät hyökkäykset kantaneet hedelmää. Kolmen epäonnistuneen rynnäkön jälkeen piirittäjät vetäytyivät nuolenkantaman päähän kartanosta aikomuksenaan näännyttää puolustajat nälkään.
Samanaikaisesti Robert Baratheonin vahvistaessa kuninkuuttaan pääkaupungissa alkoi piirittäjille tulla kiire murskata Dannettit, ennen kuin tieto piirityksestä kantautuisi uuden kuninkaan korviin. Tilanne ehti jo hetken näyttää piirittäjien kannalta erittäin menetetyltä, kunnes Hyrnen ja Rambtonin joukot keksivät padota Nuoliojalta virtaavan puron. Muutamassa viikossa Nuoliojan vallihauta tulvi yli muuttaen koko Nuoliojan kartanoa ympäröivät pellot, vallihaudan ja merkittävän osan Nuoliojan linnakummusta ruskean veden peittämäksi mutavelliksi. Vallihaudan täytyttyä ääriään myöten ja valuttua vielä pelloillekin asti se kyettiin nyt ylittämään veneillä ja lautoilla piiritystikkaita veneissä kuljettaen ja eräänä pimeänä, sateisena yönä piirittäjät pääsivätkin soutamaan joukkonsa aivan Nuoliojan ulkomuurin luokse. Rynnäkkö ulkomuurin yli onnistui, mutta Dannettit sulkeutuivat kartanontorniin puolustaen sitä raivokkaasti, kunnes lopulta petturillinen palkkamiekka puukotti Dannettien veljeksistä nuorimman ja pakeni kartanontornista päästäen samalla piirittäjät sisälle. Tässä vaiheessa Alfric Dannettin oli pakko antautua.
Vaikka Tyrellit saivatkin haluamansa esimerkkitapauksen Dannetteista, sukua ei voitu täysin tuhota, koska he olivat nimellisesti kuninkaan liittolaisia. Sen sijaan Alfric Dannett pakotettiin vannomaan uskollisuutta Fossowaylle ja suvun maat siirtyivät nimellisesti osaksi Siiderikartanon läänitystä. Täysin seurauksitta eivät piirittäjätkään selvinneet, sillä juuri tämän tapauksen johdosta kuningas päätti rajoittaa Tyrellien valtaa rajamailla ja Hyrnen suku siirrettiin kruununmaihin kuuluvan Rykkerin vasalleiksi.
Patosota
| Patosota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
|
|
| ||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
Lordi Ethan Hyrne |
Lordi Alfric Dannett | ||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
40 ratsumiestä |
3 ratsumiestä | ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
~30 miestä |
~25 miestä | ||||||||
Patosotana tunnettu aseellinen konflikti Hyrnen ja Dannettin sukujen välillä alkoi Hyrnen puolelle perustetun Patolan kylän padotessa sukujen mailla olevan joen johtaakseen kasteluvesiä omenatarhoilleen. Padon rakentaminen jätti kuitenkin Dannettien puolella olevan Rajapuron kylän viljelykset ilman kastelua ja Rajakylän asukkaat päättivät purkaa padon. Kylien välinen tappelu padosta laajeni, kun molempien kylien aseistettu nostoväki ja Hyrnen Rajakaarti saapui paikalle. Viikkoja kestänyt tilanne purkautui lopulta lyhyessä, mutta verisessä tastelussa sekä Dannettien, että Hyrnejen ritarien ottaessa yhteen Patolan kylän pelloilla. Dannettien ritarit ja Rajapuron väki vetäytyivät Patolasta, mutta sodan aloittanut pato purettiin, joten molemmat osapuolet pitivät taistelua voittoisana. Tilanne kylien välillä jatkui kuitenkin jännittyneenä pitkään varsinaisten taisteluiden jo tauottua.
Kahakka Padolla
Sen jälkeen kun kyläläisten aikaisemmat yritykset padon purkamiseksi oli torjuttu väkivalloin Rajapuron nostoväki kokoontui ja päätti marssia aamun koittaessa padolle. Rajapuron nostoväki yllätti patovahdit lähes täysin ja suurin osa patovahdeista pääsi karkuun. Rajapuron nostoväen alkaessa purkamaan patoa Hyrnen rajakaarti keskeytti heidät ja ajoi nostoväen pakoon omalle puolelleen jokea. Asemasota vaihe kesti usean viikon ajan, jonka aikana sekä Rajapuron, että Patolan kylän nostoväkimiehet tekivät pieniä hyökkäyksiä ja ampuivat jousilla ja lingoilla joen yli. Kokonaisuudessaan kahakointi padon luona ja sen lähistöllä tuli kahden viikon aikana maksamaan 8 kuollutta Hyrnen Huoneelle ja 7 kuollutta Dannetteille.
Patolan Taistelu
Pitkän kahakointivaiheen jälkeen Rajapuron vasalliherrana toimiva Ser Rodrick oli koonnut kylänsä ympäristöön yhteensä kaksisataa jalkaväen miestä, jotka ylittivät joen padon kohdalta ja marssivat Patolan kylää kohti. Hyrnen Rajakaarti ja Patolan nostoväki perääntyi ylivoiman edessä kylään ja alkoi linnoittaa sitä Daennettien joukkojen kerääntyessä Patolaa ympäröivälle pellolle. Hiukan puolen päivän jälkeen Hyrnen Kaarti saapui paikalle ja ajoi Dannettin jalkaväen pakoon yhdessä Rajakaartin kanssa tehdyllä ratsuväen rynnäköllä. Taistelussa kuoli yhteensä 21 Hyrnen miestä ja 17 Dannettien miestä. Ser Torrhen Hyrne sai myöskin surmansa.
Hopeasota
| Hopeasota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
|
|
| ||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
Lordi Justin Rykker |
Lordi Alfric Dannett | ||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
|
| ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
|
| ||||||||
Lordi Justin Rykkerin johdolla pidetyn sotaneuvoston päätöksellä Rykkerit vasalleineen marssivat Dannetteja vastaan pyrkimyksenään voittaa Pikkupuron ja Rajapuron kylät itselleen, sekä syrjäyttää Lordi Alfric Dannett sukunsa johdosta. Sotaa varten kerättiin Hyrnen, Harten, Manningin ja Rykkerien suvuista yhteinen armeija, jota lordi Justin Rykker johti. Rykkerin ja heidän vasalliensa armeijan vahvuus oli sodan alussa 80 ritaria, 20 vapaaratsastajaa ja 200 jalkaväkimiestä. Dannettien armeijan vahvuudeksi arvioitiin 20 ritaria ja 300 jalkaväkimiestä. Sodan pitkittyessä siihen osallistuivat Dannettien puolella myös Hewettien suvun laivamiehet, sekä joitakin Luguksen suvun asemiehiä ja ritareita.
Sodan ensimmäisen taistelun, Pikkupuron, aikana Rykkerien ritarit kärsivät suuria tappiota ja vaikka taistelu voitettiin lordi Justin Rykker palasi ritareineen kotiinsa ja sodan johto jäi käytännössä Hyrnen suvulle. Kuultuaan siitä, että Justin Rykker oli lähtenyt sotakentältä lordi Gerard Harte, joka ei alunperinkään ollut innokas liittymään sotaan, käytti vasalliherransa poissaoloa syynä vetää omat ritarinsa kotiin ja irtautua sodasta. Pian tämän jälkeen Lugusten liittyminen sotaan ja Kaksisarveen tehty yllätyshyökkäys pakotti Manningit siirtämään suurimman osan joukoistaan kotiin. Osasto Sinikissojen jousimiehiä jäi kuitenkin Hyrnejen avuksi ja osallistui merkittävällä tavalla muun muassa Pitkäjärven Kartanon Toiseen Piiritykseen.
Fossowayt yrittivät vaikuttaa sodan lopputulokseen painostamalla Rambtonin huonetta liittymään Lugusten avuksi hyökkäykseen Manningeja vastaan. Tämä suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut Lordi Hyrneen naitua Lordi Rambtonin vanhimman tyttären Nymerian, jonka jälkeen Rambtonit ilmoittivat tukevansa Hyrnen suvun vaatimuksia sodassa. Neuvotteluiden perusteella myös Lugukset vetivät joukkonsa pois sodasta. Muiden osapuolten vetäydyttyä Hopeasodan loppu muodostui Hyrnen ja Dannettien sukujen väliseksi kamppailuksi, jonka Hyrnen huone voitti lopulta lyötyään Dannettien armeijan kentällä Kavioturman taistelussa.
Sodan nimi muodostui rahvaan suussa ja lähti liikkeelle ilmeisesti siitä, että hopeaväri esiintyy kaikkien sodan osapouolten vaakunoissa. Koska Dannettien, Hyrnen ja Crastorin huoneiden värit vieläpä ovat punainen ja hopea ei alueella liikkuvien sotilaiden tunnistaminen ollut rahvaalle erityisen helppo tehtävä. Sitkeän huhun mukaan sotaan valmistautuminen oli kasvattanut hopealangan kysyntää alueella niin kovasti, että räätälien kilta oli ryhtynyt viilaamaan hopeaa hopearahoista.
Pikkupuron Ryöstö
Dannettien mailla olevaan Pikkupuron kylään hyökkäsi joukko tuntemattomaksi jääneitä rosvoja ja palkkasotureita, jotka toimivat ilmeisesti pahamaineisen "Ketturitarin" johdossa. Muutamia taloja poltettiin, miesväkeä tapettiin, naiväkeä ahdisteltiin ja koteja ryöstettiin hyökkääjien toimesta. Paikalta löydettiin myöhemmin Hyrnen väreissä oleva kilpi, jonka vuoksi Dannettit epäilivät Hyrnejä hyökkäyksestä. Eilene Harte lähettin myöhemmin pienen joukon Harten asemiehiä yhdessä yhden Hyrnen rajakaartilaisen ja tämän serkkujen kanssa paikalle selvittämään tapausta. Hekään eivät tunnistaneet hyökkääjien ruumiita, mutta heidän ollessaan paluumatkalla Dannettien asemiehet vaativat Harteja luovuttamaan Hyrnen miehet heille. Syntyneessä selkkauksessa kuoli Hartejen kersantti ja neljä Dannettien asemiestä, lisäksi Dannettien ritarin hevonen surmattiin ja hänen aseenkantajansa vangittiin. Vaikka Pikkupuron Ryöstö ja sitä seuranneet levottomuudet tapahtuivatkin puoli vuotta ennen lordi Rykkerin vasallien kokoon kutsumista molemmat osapuolet käyttivät Pikkupuron ryöstön tapahtumia syynä sotatoimiinsa ja siten sen voidaan katsoa olevat tärkeä osa sotaa.
Pikkupuron Taistelu
Rykkerien armeija marssi Pikkuron kylään ja valtasi sen ilman vastarintaa. Muutaman vuorokauden kuluttua kylän valtauksesta Dannettien armeija marssi paikalle ja kylän ulkopuolella käytiin taistelu, johon osallistui Rykkerien puolelta 60 ritaria ja 100 jalkaväen miestä, jotka hyökkäsivät 200 Dannettien jalkaväen miestä vastaan Dannettien ritarien vetäydyttyä paikalta taistelutta. Rykkerien ja Harten ritarie ensimmäinen rynnäkkö epäonnistui Rykkerien ritarien kärsiessä suuria tappiota Dannettien jousimiesten nuolista. Tämän jälkeen Hyrnen Kaarti rynnäköi apuun ja Dannettien jalkaväki ajettiin hajalleen. Taistelussa Hyrnet menettivät 2 miestä, Hartet 4 miestä, Rykkerit menettivät 12 miestä ja Dannettit 44 miestä. Vaikka taistelukenttä jäikin Rykkerin vasalleille merkittävä osa heidän kaatuneista oli ritareita ja näiden aseekantajia. Lisäksi useita hevosia menetettiin.
Pitkäjärven Ensimmäinen Piiritys
Hewettien suvun viisi laivaa purjehti Pitkäjärvelle ja yritti vallata Pitkäjärven Kartanon öisellä yllätyshyökkäyksellä. Hewettien merimiehet pääsivät linnan ulkomuurien sisällle, mutta heidät lyötiin hajalle palavalla sisäpihalla käydyssä verisessä lähitaistelussa. Ensmmäisen hyökkäyksen jälkeen laivat piirittivät kartanoa järveltä vielä muutaman päivän ajan, kunnes Ser Lawrence Hyrne pääsi neuvotteluissa sopimukseen piirityksen purkamisesta ja Hewettien suvun irtautumisesta sodasta. Tässä piirityksessä surmansa sai lopulta 3 Hyrnen Varusväen miestä ja 22 Hewettien merimiestä.
Rajapuron Taistelu
Pitkäjärven Ensimmäisen Piirityksen aikana Hartejen ja Manningien ritarit Lordi Hyrnen ja Ser Morien Manwoodyn johdolla valtasivat Rajapuron kylän. Rajapuron kylän nostoväki teki vastarintaa, mutta ratsuväki saartoi heikosti koulutetut ja aseistetun nostoväen kylän pelllolle ja löi sen hajalle muutamassa minuutissa. Taistelussa kuoli 23 nostoväkimiestä. Hyökkääjille ei tullut tappioita. Taistelun jälkeen Hyrnen Rastaat miehittivät Rajapuron kylän.
Kaksisarven Ryöstö
Lugusten ratsuväki hyökkäsi Kaksisarven kylään Manningien alueella lyöden kylän nostoväen ja polttaen useita taloja. Varsinaiset taistelut jäivät vähäisiksi, mutta kylästä tapettiin kaksitoista miestä ja lukuisia naisia raiskattiin. Lisäksi Kaksisarven kylän koko sato menetettiin. Tämän hyökkäyksen vuoksi Manningien ritarit kuitenkin vetäytyivät Dannettien vastaiselta rintamalla omien maidensa suojaksi.
Pitkäjärven Toinen Piiritys
Pitkäjärven Toinen Piiritys alkoi Dannettien jalkaväen öisellä yllätyshyökkäyksellä Pitkäjärven Kartanoon. Ulkomuurilla käydyssä sekasortoisessa taistelussa Ser Erryk (tuolloin vielä Erryk Joki) johti Sinikissojen jousimiehiä, jotka taistelivat urheasti mutta joutuivat lopulta luovuttamaan sisäpihan viholliselle. Vihollinen oli kuitenkin öisessä taistelussa lyöty niin pahasti, että se ei jatkanut hyökkäystä, vaan tyytyi leiriytymään kartanon ulkomuurien suojaan ja piirittämään kartanoa. Piiritys kesti neljättä päivää, jonka jälkeen Hyrnen ratsuväki saapui paikalle. Dannettien jalkaväki lyötiin hajalle muurien ulkopuolelle ratsuväen ja varusväen yhdenaikaisella hyökkäyksellä. Hyrnen kaarti kärsi hiukan tappiota jousimiesten nuolista, mutta lopulta taistelu oli melko yksipuolinen. Dannettien eloonjääneistä monet pakenivat uimalla tai kahlaamalla pakoon rantakaislikon suojassa. Pitkäjärven toisessa piirityksessä kaatui 23 Sinikissaa, 10 Hyrnen miestä ja 86 Dannettien miestä. Merkittävä osa Hyrnen kaatuneista oli Kaartin ritareita ja näiden aseenkantajia. Suurin osa Dannettien jalkaväen varusteista jäi kentälle.
Lossi-aseman Ryöstö
Pienehkö Dannettien ratsuväkiosasto, vahvuudeltaan arviolta kuusi ritaria aseenkantajineen ja kersantteineen, teki yllätyshyökkäyksen Rajapuron ja Patolan väliin rakennetulle lossi-asemalle ja kaappasi kuljetuksen, jossa oli ruokaa, viiniä ja palkkarahoja Rajapuroa miehittäville Rastaille. Lyhyessä ja yksipuolisessa kahakassa menehtyi kuusi Hyrnen asemiestä ja yksi Dannettien aseenkantaja.
Pikkupuron Rankaisuretki
Kaksi kuukautta Pitkäjärven Kartanolla kärsimänsä tappion jälkeen Dannettit kokosivat uuden armeijan, yhteensä 300 jalkaväkimiestä ja 20 ritaria aseenkantajineen, ja marssivat Hyrnen joukkoja vastaan. Ensimmäiseksi kohteekseen he ottivat Pikkupuron kylän, johon marssittuaan Dannettit surmasivat useita Hyrnen asemiehiksi epäilemiään kyläläisiä ja seivästivät kuusi nuorta naista Hyrnen joukkojen avustamisesta syytettynä. Lisäksi kylän ruokavarastot takavarikoitiin armeijan ja Nuoliojan kartanon käyttöön. Yhteensä tässä rankaisuretkessä henkensä menetti kymmenen kyläläistä.
Kavioturman Taistelu
Pikkupuron rankaisuretken jälkeen Dannettien armeija marssi metsän läpi hakattua kärrytietä Pitkin etelään kohti Rajapuron kylää ja yhtenä kesän kuumimpana päivänä kohtasi sinne kootun Hyrnen armeijan, yhteensä 200 jalkaväkimiestä ja 40 ratsumiestä, kylän koillispuolisella pellolla. Molemmat osapuolet marssivat pellolla parasta mahdollista asemaa hakien lähes puolen tunnin ajan, kunnes Hyrnen ratsuväki aloitti äkillisen rynnäkön. Dannettien jalkaväkiosasto oli levittänyt pellolle neljättä sataa korpinjalkapiikkiä, jotka rampauttivat ainakin kolme Hyrnen kaartin hevosta ja käytännössä ajoivat rynnäköivät ratsuosastot sekaisin osan ritareista jalkautuessa ja lähettäessä hevosensa turvaan. Tässä vaiheessa Hyrnen joukkoja johtanut Ser Lawrence käski jalkaväkensä rynnäköimään ja loputkin Dannettien joukot liittyvät sekasortoiseen joukkotappeluun. Useita tunteja kestäneen taistelun jälkeen Hyrnen joukot löivät Dannettin armeija, jonka eloonjääneet pakenivat kohti pohjoista metsää. Dannetteilta jäi kentälle 127 miestä ja Hyrneiltä 50 miestä, lisäksi molemmat osapuolet menettivät lukuisia hevosia ja vielä suurempi määrä eläimiä rampautui. Taistelupäivän ja sitä seuraavan päivän ankarien helteiden johdosta suurin osa taistelukentälle jääneistä ruumiista jouduttiin hautaamaan varusteineen pellolle, eikä taistelukentälle levitettyjä jalka-ansoja koskaan järjestelmällisesti raivattu. Taistelukenttä tunnetaan nykyisin Kavioturman peltona.
