MOVABLE SINGULARITY (INTERLUDE)

From Karriviki

JOSSAIN KAUPUNGIN SATAMA-ALUEELLA

Yötaivaalla pilkahteli yksittäisiä tähtiä valosaasteen aiheuttaman kajon keskeltä. Yhtään heijastusta ei vedessä kuitenkaan näkynyt, sillä tasaisesti puhaltava tuuli rikkoi veden pinnan ja nostatti pieniä kuohuja aaltojen seuraksi. Ilmassa sekoittui suolainen merituuli ja satama-altaasta nouseva jätteiden ja öljyn makean katkera tuoksu.

Robert Jones käveli laiturin reunalla kulkevaa päällysteeseen maalattua valkoista linjaa pitkin yrittäen muistella, koska se sataman osa oli viimeksi ollut käytössä. Silloin joskus kun satama vielä pakkasi laivoja tavaroilla Kaukoidän markkinoita varten. Ajat ovat muuttuneet... Tosin jotkin asiat ovat vielä ennallaan.

Laiturin päässä seisovan hylätyn, ruostuneen konttinosturin juurella leimahti tulitikku, ja hetken aikaa pimeässä erottui selkeästi tupakan punainen hehku. Jones jatkoi samalla verkkaisella kävelyvauhdilla eteenpäin, vaikka päämäärätön askellus juuri saikin kohteen.

”Hetkiä, Herra Jones, vain hetkiä... Ne ovat kaikki samanlaisia, jos katsotaan riittävät kaukaa”, päällystakkiin pukeutunut mies sanoi pyöritellen Morley-merkkistä savuketta sormissaan. ”Jopa alku ja loppu ovat samanlaisia hetkiä, toisen edellä ei vain ole mitään ja toisen jälkeen ei ole mitään... Silti ne ovat vain hetkiä.”

Jones ei vastannut pohdintaan mitään, vaan kaivoi omasta taskustaan rasian ja pudotti yhden Morley-merkkisen savukkeen kädelleen. Päällystakkiin pukeutunut mies raapaisi uuden tulitikun ja Jones vetäisi liekkiä voimakkaasti savukkeensa sisään.

”Oletko koskaan miettinyt, Herra Jones, että jokainen hetki on jonkin asian alku ja loppu? Ja joskus jokin tietty hetki on sekä alku että loppu... tai sekä loppu että alku?”

Jones ei vieläkään vastannut, vaan odotti kärsivällisesti että toinen mies pääsisi joka kerta samanhenkisen alkupuheensa ohi ja kertoisi tapaamisen oikean syyn.

”Merkit ovat ilmassa, Herra Jones. Sota on syttymässä – sota mitä te ette ole koskaan aikaisemmin kokeneet. Sota, joka tulee muuttamaan jokaisen tässä maailmassa elävän ihmisen – ja muidenkin – tulevaisuuden.”

Jones joutui keskittymään pitääkseen kasvonsa ilmeettöminä. Hän ei ollut varma, kumpi oikeastaan pääsi yllättämään hänet – päällystakkimiehen toteamus, vai se että hän antoi toteamuksen yllättää itsensä.

”Sota tulee muuttamaan kaiken. Sota tulee muuttamaan enemmän, kuin se lopputulos mihin sota päättyy... Tiedättekö miksi, Herra Jones?”

Päällystakkimiehen sanoja pohtien Jones veti savua keuhkoihinsa ja pohti, että miehen kryptiset puheet eivät ainakaan parantaneet sitä jostain syystä muutenkin juroa mielialaa, joka oli vaivannut Jonesia koko päivän. Toisaalta, ottaen huomioon aiheen josta päällystakkimies tänään halusi puhua, ja Jonesin arvailut miehen henkilöllisyydestä, oli oudolla tavalla sopivaa puhua metafyysisiä. Jones otti aikansa vastatakseen, uskoen vahvasti siihen, että antamalla tajuntansa työskennellä vapaasti oikeita vastauksia putkahtelisi pintaan. Tai ainakin vastauksia. Alkuja, tai loppuja.

Savun valuessa ulos hänen suustaan sanojen myötä Jones siteerasi ulkomuistista: "Taivaassa syttyi sota. Mikael ja hänen enkelinsä kävivät taisteluun lohikäärmettä vastaan. Lohikäärme enkeleineen teki vastarintaa mutta kärsi tappion, eikä sille ja sen joukolle ollut enää sijaa taivaassa."

”Teknologian kehitys kiihtyy koko ajan, kun taas ihmisten kyky omaksua ja hyödyntää teknologiaa kiihtyy huomattavasti hitaammin. Mitä nopeammin uutta teknologiaa esiintyy, sitä suuremmaksi kasvaa juopa niiden välillä, jotka sitä osaavat käyttää maksimaaliseksi hyödykseen, ja niiden, jotka hädin tuskin ymmärtävät mistä on kyse. Järjestömme teknologiauskovaisimmat ovat sitä mieltä, että on jokaisen oma asia pysyä tilanteen tasalla, ja toiset meistä taas ajattelevat että emme haluaisi olla luomassa teknologiasta uutta selittämätöntä magiaa, ja uutta magokratiaa, jossa tämän uuden magian käyttäjät hallitsevat tietämättömiä massoja. Loppujen lopuksihan kyse on samanlaisesta seikasta, kuin aikanaan Norsunluutornin julistuksessa."

Jones tuijottelee hetken aikaa päällystakkimiestä, yrittäen lukea tämän lukemattomasta ilmeestä sanojensa vaikutusta.

”Sota tulee vaikuttamaan lopputulostaan enemmän? Onko tälläkin kertaa matka tärkeämpi kuin päämäärä, vai onko kyse siitä, mitä Lohikäärme enkeleineen tekee hävittyään sodan?"

”On vain yksi mahdollinen lopputulos tälle sodalle, herra Jones... Kukaan ei voita. Jotkut varmasti häviävät, mutta kyse on enemmänkin siitä, että mitä kaikkea sodan aikana tehdään."

Tupakan pää hehkui lohikäärmeen silmän lailla pimeydessä. Päällystakkimies puhalsi käärmeen lailla pimeyteen luikertelevan savupatsaan huuliensa välistä ja huokaisi väsyneesti.

”Suurin kysymys onkin se, että kenen välillä tuleva sota käydään. Suurimmalla osalla niistä, jotka sotaan ovat jo valmistautumassa, ei ole mitään ymmärrystä siitä kenen välillä sota oikeasti käydään. Tiedättekö te, herra Jones, ketkä ovat osapuolet?"

Robert tuntee mielenkiintonsa heräävän. Riippumatta siitä, mitä mieltä hän itse on keskusteluista päällystakkimiehen kanssa, ja siitä ovatko keskustelut lähtöisin hänen päänsä sisä- vai ulkopuolelta, tähän asiaan olisi tärkeää saada selvyys edes Robertille itselleen. Mutta päällystakkimies rakastaa arvoituksiaan.

”Perustin äskeisen kommenttini sen varaan, mitä minulle on kerrottu: että sota käydään niiden välillä, jotka haluavat kaiken teknologian mahdollisimman pian Yhteisen Tahdon piiriin" Robert puhelee toteavaan sävyyn, katsellen tupakkaansa henkosten välissä, "ja niiden, jotka eivät halua antaa liian paljon niille, jotka eivät ole vielä valmiita sille kaikelle." Robert pohtii hetken omia sanojaan.

”Mutta Teknokratian tuntien, olisin ihmeissäni jos kyse ei olisi myös sisäpolitiikasta siitä kaikkein tylsimmästä syystä, eli resurssien jakamisesta. Uskon, että konfliktin taustalla on myös köydenveto siitä, kuka Teknokratiaa ohjaa. Uskon, että ainakin NWOta ja Syndikaattia ajetaan eri leireihin, joten pidetään nyt vaikka niitä osapuoltensa tunnuksina."

Robert katselee tutkivasti päällystakkimiestä, kiinnostuneena kuulemaan tämän näkemyksen.

Päällystakkimiehen savuke on palanut lähes filtteriin asti. Hän poimii savukkeen huuliltaan, ja katkaisee savukkeen filtterin kohdalta, Päällystakkimiehen sormet hienontavat polttamatta jääneen tupakan puruksi maahan, samalla kun toinen käsi tiputtaa filtterin takin taskuun samalla nostaen Morley-askin sieltä esille.

Tulitikku leimahtaa, ja hetken aikaa miehen kasvot erottuvat paremmin. Harmaa iho ei näytä terveeltä, ryppyiset pussit silmien alla kertovat vuosien - tai vuosikymmenten - huonoista elintavoista ja suuresta määrästä nukkumattomia öitä. Silmät tuntuvat painuneen syvälle kuopiinsa, mutta ne ovat silti kirkkaat ja terävät.

”Vaisto. Se on aina ollut tunnusmerkkisi, herra Jones."

Uusi savukäärme kiemurtelee pimeyteen.

”Mikä asia on pitänyt Unionia kasassa? Traditionalistit terroristiryhmittymineen ja vastuuttomine toimintamalleineen, se on ollut Unionin liima. Mikään muu asia ei ole rehellisesti yhdistänyt koko Unionia, kaikki muu yhteinen on ollut neuvottelupöydissä sovittua kompromissia."

Hetken aikaa kirkkaan punainen lohikäärmeen silmä tuijottaa Robertia, kunnes hehku taas vaimenee pitkän puhalluksen seuraamana.

”Nyt kun tuo liima on liukenemassa, alkaa Unionin kappaleet irtoamaan. Mutta tuo toteamasikin pitää paikkansa; on niitä, jotka haluavat vapauttaa kaiken ja antaa luonnonvalinnan tehdä loput, ja on niitä, jotka haluavat ohjata ihmiskuntaa askel kerrallaan kohti Lopullista Yhtenäisyyttä.

Kumpaa näistä osapuolista palvelee enemmän se, jos Unioni ajetaan sisäiseen tappeluun kuin lauma kukkoja tappelukehään? Ketä se palvelee, että Syndikaatti ja NWO ajetaan toistensa kimppuun taistelukentillä, jotka eivät kuulu kummallekaan? Yksikään Konventioista ei voi voittaa sotaa, yhdelläkään Konventiolle ei ole resursseja eikä ymmärrystä maailmankaikkeudesta riittävästä päästäkseen toisten yläpuolelle. Joten... Ketä sodan osapuolet lopulta tulevat olemaan?"

Kuin kyllästyneenä arvuutteluun Jones katsoo savukettaan ja heittää sen satama-altaan öljyisiin laineisiin. Vastustaen kiusausta kaivaa heti uuden savukkeen käteensä kuten päällystakkimies, Jones kääntyy tätä kohti ja työntää kädet syvälle housuntaskuihin.

”Pelkäänpä, että putosin kärryiltä. Jos Unionin sisällissota todella on noin lohduton, niin silloin ainoa voittaja on Unionin viholliset. Eikö tarkoittamasi sota olekaan sisällissota?"

”Mitkä viholliset? Herra Jones, ei ole mitään vihollisia... Jäljellä on enää yksittäisiä vastarinnan pesäkkeitä, yksittäisiä yhteistyökyvyttömiä... Yksittäisiä poikkeuksia. Ei mitään yhtenäistä vastusta - ei mitään uhkaavaa vaihtoehtoista fantasioihin perustuvaa todellisuutta - ne ovat enää kuplia valtameressä.

Riittävästi vastusta on toki aiheuttamaan sen, että kukaan ei voi voittaa. Ei vielä. Se on aina ollut yksi Unionin sisäänrakennettuja ongelmia, ja riittävän kauas näkevät ovat aina ymmärtäneet sen... Konventioiden maailmankuvat eivät ole yhteensopivia. Eivät lopullisessa mielessä. Unioni ei voi viedä ihmiskuntaa Utopiaan, koska Utopian saavuttaminen vaatii harmonian. Täydellisen järjestyksen.

Jos Unioni hajoaa nyt, yksikään Konventioista ei kykene tuomaan täydellistä järjestystä - koska kukaan ei voi vielä päihittää muita niin selvästi, että kykenisi sanelemaan yksin todellisuuden parametrit. Toisaalta, ilman ulkoista selkeää uhkaa ei ole Unionia. Tämä on niin sanottu Damianin paradoksiyhtälö."

Päällystakkimiehen tupakka sammuu samalla tavalla kuin aiempikin, mutta tällä kertaa käsi ei tuo uutta savuketta esille.

”Herra Jones... Damianin paradoksiin on ratkaisu. Se ei vain ole ratkaisu mitä kukaan haluaa katsoa silmiin. Ja siksi Unioni lähestyy sotaa - sisällissotaa - jossa ei ole voittajia. Loputon kamppailu jatkuu, ilman että kukaan voi voittaa... Ja ihmiskunta, jota me olemme vannoneet suojelevamme ja ohjaavamme, tulee maksamaan kovan hinnan siitä."

Päällystakkimies kääntyy ja lähtee kävelemään kohti laiturin päätyä.

Jones tuijottaa tyytymättömänä mustaan veteen. Teknokraattinen Unioni ei voi voittaa, ei voi pelastaa ihmiskuntaa. Päällystakkimies puki sanoiksi ajatuksen, joka on jäytänyt Jonesin mielessä jonkin aikaa. Unionilla ei ole harmoniaa, Konventiot eivät ole riittävän yhtenäisiä. Noihin muutamiin lauseisiin kiteytyy se pelko, se huoli jota Jones on vaihtelevalla menestyksellä yrittänyt vältellä. Damianin paradoksiyhtälö. Jo pelkkä nimi kuulostaa ivalliselta, ja selvästi pahaenteiseltä. Joka kerta kun Damianin Periaatteista keskustellaan, ja niistähän keskustellaan, Konventiot ovat toistensa kurkussa. Päällystakkimies saa sanomansa kuulostamaan siltä, kuin olisi kokonainen filosofinen koulukunta joka vain keskustelee Unionin tulevaisuudesta. Ehkä onkin. Ilman selkeää uhkaa ei ole Unionia koossapitävää voimaa, ja toisaalta Unionin hajoaminen johtaa tilanteeseen jossa yksikään Konventio ei voita. Päällystakkimiehen sanat siitä, että Unionilla ei ole enää vihollisia ovat hyytävä toisinto siitä, mitä muuan todellisuuspoikkeuttaja sanoi Jonesille hetki ennen höyrystymistään raidetykin ampumana. Jos Teknokraattisen Unionin hajoaminen on väistämätöntä, ja Unionissa ei ole ihmiskunnan pelastus, niin missä sitten on? Jos harmonia on Utopian ehtona, niin onko hylättävä Utopian tavoittelu vai pyrittävä harmoniaan? Ja jos siihen ei pysty Unioni, joka sentään ilmoittaa sen tavoitteekseen (vaikkakin jokainen Konventio omalla tavallaan), niin lienee selvää ettei ratkaisu löydy myöskään niinkutsutuilta traditionalisteilta.

Tällaisina päivinä Jones tuntee itsensä niin vanhaksi, ja tekisi vain mieli luovuttaa. "Damianin paradoksiin on ratkaisu", Jones mutisee itsekseen ivalliseen sävyyn.